Aivan kuten big big bandien kotimaassa Yhdysvalloissa, myös Suomessa big band -toiminta lähti liikkeelle ”epätyypillisistä” kokoonpanoista. Nykyisenkaltainen tiukka jako viiteen saksofoniin, neljään trumpettiin ja pasuunaan sekä pianoon, bassoon, kitaraan ja rumpuihin on uudemmalta ajalta peräisin.
Sanana big band näyttää vakiintuneen orkestereiden nimissä Suomessa vasta lähinnä harrastajien perustamissa yhtyeissä 50-luvulta eteenpäin. Sitä ennen puhuttiin suurista orkestereista ja tanssiorkestereista, jotka oli nimetty amerikkalaiseen tyyliin johtajansa nimen mukaan.
Tanssimusiikin kehityslinjoja Suomessa
Suurten orkestereiden synty Suomessa liittyy kiinteästi tanssimusiikkiperinteeseen. Suomessa esitetty tanssimusiikki oli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ollut pääosin saksalaista. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksalainen kabaree-jazz, ragtime-komiikka ja soitinsirkukset olivat suosittuja myös Suomessa. Ravintolatanssiaisten suosion myötä syntyivät ensimmäiset suomalaiset ”salonkijazz-orkesterit” (Zamba, Original Buddie (sittemmin Fred Pell’s Novelty Buddians), Melody Boys, Mr. Francoisin Salonki-Jazz-soittokunta, Salomon Manulkinin (Manuel) perustama Flappers Dance Band).
Hot, New Orleans ja Chicago -tyylit tulivat puolestaan tunnetuksi lähinnä amerikansuomalaisen Wilfred ”Tommy” Tuomikosken tultua Suomeen Merle Wilkinin Andania Yankees -orkesterin kanssa vuonna 1926. Tuomikosken tuloa seuranneelle kaudelle oli ominaista lukuisten orkesterien syntyminen ja harrastuksen leviäminen yhä laajempiin piireihin. Suomessa oli varsinainen Tuomikoski-kuume: hänen soittotyyliään, pukeutumistaan ja jopa tanssitapaansa jäljiteltiin. Tuon ajan orkestereille oli tyypillistä koristeellinen esiintymisasu ja suuri määrä erilaisia soittimia.
Maailma-aikakauslehden toimittaja Jean Castner oli kuvaillut vuonna 1921 jazzorkesterin (miksei myös big bandin) kokoonpanoa seuraavasti:
”Ottakaa nippu peltirasioita, mitä isompia, sitä parempi. Kerätkää muutamia paistinpannuja, emaljoituja kylpyammeita, pari hylättyä rautatieveturia ja tonni vanhoja rautanauloja. Lainatkaa rumpu – tai puolenkymmentäkin – muutamia viallisia puhallinsoittimia ja harppuja sekä miehuudenikänsä sivuuttanut piano. Valitkaa hurjapäisimmät tuttavanne, aseistakaa heidät yllämainituilla kidutusvehkeillä, kahdelle pahimmalle antakaa kumpaisellekin vasara ja rumpupalikka. Jakakaa läkkirasiat, paistinpannut, kylpyammeet, ruostuneet naulat ja muut äänenteon välineet taiteellisesti muodostettuun puolikehään ympärillenne, antakaa alkamismerkki, juoskaa suojaan – ja tulos on jazz.”
Andanian mukana tulleella orkesterilla oli mukanaan muutakin kuin paistinpannuja, nimittäin Suomessa suhteellisen harvinaisia instrumentteja, saksofoneja, jotka antoivat soitolle ”erikoisen kaiun ja värityksen” kuten Helsingin Sanomat oli soitinta kesällä 1920 kuvaillut. Tuomikosken perinne eli varsinkin ammattimaisesti esiintyvien orkestereiden keskuudessa kuten myös opiskelijaorkestereissa, jotka olivat kiinnostuneita uudesta musiikillisesta suuntauksesta, jazzista, ja joiden musiikillinen lähtökohta oli siten jazz toisin kuin esim. salonki- ja sotilassoittajilla.
Vain 30-vuotiaana kuollut Tuomikoski jäi suomalaisen jazzin historiaan myös siksi, että hän laati ”Helppotajuisen saksofonikoulun”, joka oli 1980-luvulle asti ainoa suomalainen sellainen. Varsinkin nuoret kiinnostuivat ”uusista” saksofoneista. Trumpetti yleistyi tanssiorkesterissa 1920-luvun lopussa Alvar ”Allu” Kososen myötä.
Äänilevyt, radio ja äänielokuvat toivat aivan uudella tavalla musiikillisia vaikutteita muualta maailmasta myös suomalaisten ulottuville. Oppikouluissa perustettiin uudenlaisia orkestereita. Tällaisia olivat mm. Svenska Normallyceumin ja Suomalaisen yhteiskoulun orkesteri, Gyllenbögelin jazzorkesteri ja Kallion yhteiskoulun orkesteri.
1930-luvun edelläkävijät
Swingiä soittavien amerikkalaisten big bandien kultakausi ajoitetaan vuosien 1936-1942 väliselle ajalle. Kuitenkin jo tätä ennen kiinnostus isoihin orkestereihin musiikin ilmaisukeinoina eli niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin. Tällaisia olivat Suomessa mm. Dallape, Bruno Laakon Lepakot, Rytmin Radiopojat ja Klaus Salmen Ramblers.
Sotaa edeltäneen ajan muusikkokaarti oli varsin tasainen ja nimekkäimmät muusikot olivat lähes kaikki ammattilaisia. Esikuvina olivat mm. tuon ajan englantilaiset orkesterit, levytyksiä tehtiin Ruotsissa, Saksassa tai Englannissa. Matkat kustansi usein äänilevy-yhtiö.
Ennen sotia soittaneet nimekkäimmät orkesterit soittivat ravintoloissa vakituisesti. Hyvä ravintola piti velvollisuutenaan laadukkaan orkesterin hankkimista, mainosti sitä riittävästi ja maksoi myös kunnon palkan. Useat orkesterit pysyivät siten kokoonpanoltaan samoina. Tällaisia ravintoloita 1930-luvulla Helsingissä olivat mm. Fennia Rautatientorin kupeessa, Opris eli Oopperakellari Ruotsalaisen teatterin talossa, Fenix (Lassila &Tikanojan liikepalatsi), Uimahalli (ravintola Ui-mara), ravintola Kairo ja ravintola Cotton Club.
Amerikkalaisen jazztradition vaikutus ei vielä 30-luvulla ollut kovin voimakasta, mutta ei siitä täysin tietämättömiäkään oltu. Muusikot kävivät mm. yksittäisillä opintomatkoilla Amerikassa. Vuoden 1934 Rytmi-lehden artikkelissa valistettiin lukijoita amerikkalaisista orkestereista, jotka esittävät ”puhtaasti nykyaikaista tanssimusiikkia”. Esikuviksi lehdessä listattiin Duke Ellington, Abe Lyman, Paul Whiteman, Cab Calloway, Fred Waring ja Rudy Vallee.
Suomessa saatiin myös nauttia ulkomaisista orkesterivierailuista. Jospehine Baker vieraili ensimmäisen kerran Suomessa kuudentoista Baker Boysinsa kanssa vuonna 1933 ja konsertoi sekä Helsingissä että Turussa. Baker lahjoitti viimeisen konserttinsa tulot suomalaisten työttömien hyväksi. Aamulehti puolestaan mainosti ”Jazzin mustia mestareita” eli Edgar Hayes and His Blue Rhythm Bandia ja Hayesin tulkinta Stardustista oli maailmanlaajuinen hitti. Muita vierailijoita olivat Leon Abbeyn Swing Band ja Ady Rosner and His Orchestra.
Ei sovi unohtaa myöskään amerikansuomalaisia muusikoita, jotka vaikuttivat 30-luvun musiikkielämään, sillä useimmat heistä viipyivät maassamme aina vuoden 1936 loppuun saakka. Jotain kuvaa tuon ajan musiikkielämästä antaa Tommy Tuomikosken Rytmi-lehdelle (1936) kirjoittama artikkeli, jossa hän arvioi suomalaisen tanssimusiikin tilaa.
”Olen itse lähes yhdeksänvuotisen Suomessa oloaikani yrittänyt rakentaa kokoonpanoja amerikkalaisten ja englantilaisten tapaan. Nyt on aika keksiä jotain uutta. Se aika on ohi, jolloin tanssiorkestereihimme hankittiin uusia soittimia. Meillä on jo käytännössä katsoen melkein kaikki soittimet, joita käytetään nykyisissä orkesterissa. Tyyliä, jotain uutta ja alkuperäistä me tarvitsemme. Miksi aina apinoida? Koettakaa jotain omaperäistä ja erikoista.”
Orkesteri ei kuitenkaan selvinnyt pelkällä musiikin esittämisellä, oli panostettava myös siihen miten sitä esitetään. C. A. Nycop valisti Rytmi-lehden maaliskuun numerossa vuonna 1934 lukijoitaan:
”Yhdysvalloissa on mahdotonta ajatellakaan ensiluokkaista tanssiorkesteria ilman showta. ”Show” on kevyt kabaretille sävelletty ohjelma, joka sovitetaan orkesterinumeroiden väliin. Johtaja, joka tavallisesti on itse hyvä kuuluttaja, juttelee vähän kaskuja yleisölle, esittää sukkelin ja hauskoin sanankääntein, mitä aikoo tarjota huvitukseksi, sitten soittaa orkesteri touch’in, jonka jälkeen tulevat erikoisnumerot. Niitä voi esittää muutamat ”sisters”, jotka laulavat duettoja, joukko ”steppaajia”, n-kvartetti, kekseliäs vitsien kertoja groteskiin tyyliin tai myös puhdas orkesterinumero, jossa sooloesitykset on muodostettu karikatyyreiksi joko äänistä, jotka keskustelevat, eläinten äänien jäljittelyistä tai eri teknillisten hirviöitten, pikajunien, tehtaiden, höyrylaivojen jne. suggeroivista musiikkimaalauksista”.
Dallape ja Bruno Laakon Lepakot
Dallape perustettiin jo vuonna 1925, nimensä orkesteri oli saanut tunnetun italialaisen harmonikkamerkin mukaan. Varsinaiseen loistoonsa Dallapen johdatteli Georg Malmsten, joka johti orkesteria vuosina 1935-1936. Dallape oli uusiutunut vuonna 1933 muuttuen harmonikkavoittoisesta kokoonpanosta uudenaikaiseksi suurorkesteriksi.
Vaikka Dallapeta ei voidakaan lukea jazzorkesteriksi sen alkuperäisestä nimestä Jazz Dallape huolimatta, oli se suurimmillaan aika tavalla nykyisiä big bandeja vastaava koostuen 3-4 saksofonista, 3-4 vaskesta sekä rytmiryhmästä hanurilla, viululla ja ksylofonilla vahvistettuna. Syynä jazzittomuuteen oli myös perustajajäsenen, Martti Jäppilän, jazzvastaisuus. Ohjelmistona Dallape soitti mm. suomalaisia iskelmiä ja fokstrottia. Tanssiohjelmistossa kiertueilla kuultiin myös jazzillisempaa ohjelmistoa, kuten Jeepers Creepers, Temptation Rag, White Jazz ja Clarinet Marmalade.
Suomalaisen big band -ilmaisun kannalta avainasemassa oli Dallapehen vuonna 1938 liittynyt amerikansuomalainen, Benny Goodmania ihaileva Bruno Laakko, jolla oli mapissaan 70 amerikkalaista big band -sovitusta. Vaikka Dallape harjoittelikin Laakon materiaalia, ei Jäppilä kuitenkaan luopunut kannastaan antaa Dallapen levyttää jazzia.
Kun Laakko sai omalla nimellään kiinnityksen ravintola Lepakkoon Kaisaniemenkadulla, soitettiin jazzia ja riveissä nähtiin Dallapesta tuttuja muusikoita. Olavi Virta oli yksi Bruno Laakon johtaman 11-miehisen Lepakoitten laulusolisti. Virta levytti Lepakoitten kanssa kappaleet Ruusuhuone ja Teetä Kahdelle (joka tosin uskallettujen sanojensa vuoksi joutui radiossa esityskieltoon) vuonna 1939.
Rytmin Radiopojat
Rytmin Radiopoikien (myöh. Rytmi-Pojat) syntymään vaikutti Cecil Backmanssonin perustama ensimmäinen tanssimuusikkojen aikakausilehtijulkaisu Rytmi (1934). Lehden aloitteesta perustettiin vuonna 1934 Rytmin Radiopojat. Samana syksynä jouduttiin nimestä poistamaan radio-sana, koska Yleisradio ei löytänyt kokoonpanolle riittävän virallista asemaa organisaatiossaan.
Rytmi-Pojat olivat 1930-luvun lopun huomattavin suomalainen tanssiorkesteri, jo kokonsakin puolesta. Aluksi muusikoita oli peräti neljätoista, mutta kokoonpanon vaihtuessa orkesterin koko vakiintui lopulta kymmeneen muusikkoon. Ammattimaisesti työhönsä suhtautuvassa orkesterissa sektiot (trumpetit, pasuunat ja fonit) harjoittelivat erikseen.
Ensiesiintymisen aikoihin vuonna 1934 yhtyeen manageri Cecil Backmansson luonnehti kokoonpanoa ”mannermailla tavallisimmin käytetyksi”. Muusikot olivat ammattilaisia, ravintolaorkestereista värvättyjä ”tähtimuusikereita”. Backmansson kehuukin Rytmi-lehden numerossa 1/1934, että orkesteri ’kykenee soittamaan 50 minuutin ohjelmiston ”vain kuudella harjoituskerralla”.
Rytmi-Pojat pyrkivät Dallapen tavoin viemään musiikkia ravintoloiden ja tavallisten tanssitilaisuuksien ulkopuolelle, orkesteri järjesti mm. koulualaiskonsertteja Helsingissä. Orkesterin tunnussävel oli Hoagy Carmichaelin ”Elä elämäsi hymyillen”.
Muita suuria orkestereita
Tämän lisäksi muita suurehkoja orkestereita 1930-luvun Suomessa olivat Klaus Salmen Ramblers, joka syntyi 1920-luvun lopulla ja jonka loistokausi alkoi 1930-luvun alussa. Sitä pidetään maamme ensimmäisenä jazzorkesterina. Ramblers aloitti vakiokiinnityksellä Opriksella, ja orkesterin instrumentteihin kuului myös bassosaksofoni. Yhtye kotiutui Turkuun ja vieraili mm. Norjassa syksyllä 1937.
Rytmipoikien ohella Ramblers oli johtava moderni tanssiorkesteri, joka tilaisuuden tullen soitti niin paljon angloamerikkalaista musiikkia kuin mahdollista. Ramblers oli myös ennen sotia soittaneista orkestereista kenties puhtain jazzorkesteri. Sen menestys perustui kuitenkin kansan keskuudessa lähinnä polkan ja jenkan esittämiseen, vaikka se myös keikkaili esittäen amerikkalaista jazzia, jota ruotsalaiset turistit saapuivat kuuntelemaan.
Lisäksi mainittakoon Kulosaaresta (Hki) kotoisin ollut Sweet Swing Serenaders, Voutilaisten kaksosveljesten ”Nikun” ja ”_Nakun” perustama Rainbow (9-miehinen, Olavi Virta laulussa) ja Unkarissakin käynyt Blue Stars. 9-miehinen Harmony Brothers soitti Cabaret Parisissa Helsingissä. Tunnettuja orkestereita olivat myös mm. Puijo, Pagod ja kotkalainen jo vuonna 1928 perustettu Seminola, jossa soitti mm. laulava maalari Aimo Andersson eli A. Aimo. Tämän Kape Rüsterin perustaman orkesterin erikoisuutena oli nähty jo alkuaikoina kenkälankilla mustaksi värjätty venäläinen steppaaja. Kotkassa toimi puolestaan Melody Boys. Kymen Poikien 10-miehisen orkesterin kanssa esiintyi solistina myös Olavi Virta. Isoja orkestereita – joskaan eivät varsinaisesti jazzorkestereita – olivat Kuusankoskella toimineet 10-miehinen Jazz Jing-Jong ja Jazz Boys Silly Born. Samalta paikkakunnalta tuli myös Rytmin ystävät -niminen orkesteri, joka soitti jazz-sävytteisempää ohjelmistoa.
Nuorista soittajista koostui Pauli Granfeltin orkesteri White Swing Band, jonka ohjelmistossa oli paljon tyypillistä amerikkalaista big band -musiikkia. Parhaimmillaan orkestereissa oli 12 soittajaa. Musiikin orkesterille sovitti Granfelt, joka oli kiinnostunut Duke Ellingtonin soundista ja tavasta sovittaa eri soittajille. Kappaleet tehtiin mittatilaustyönä kunkin soittajan taidoille.
Koululaisorkestereista mainittakoon White Dandies, jonka yksi perustajajäsenistä oli kitaristi Viljo Immonen. Vuonna 1936 perustettu orkesteri oli 11-miehinen ja oli mieltynyt hot-musiikkiin. Orkesteri soitti mm. Messuhallissa vapun vastaanottajaisissa vuonna 1937, jolloin Viljo Immonen debytoi myös laulajana esittäen kappaleet Dinah, Sweet Sue ja Mood Indigo.
Levy-yhtiöiden suurorkesterit
Suuriksi orkestereiksi voidaan luokitella myös levy-yhtiöiden levytyskokoonpanot ja -orkesterit, mm. Columbia-orkesteri, Odeon-tanssiorkesteri ja HMV-tanssiorkesteri 30-luvulla. Muusikot kerättiin levytyksiin tarvittaessa, ja ainakin Odeonin tanssiorkesteri koostui sekä suomalaisista että saksalaisista muusikoista.
Orkesterit esiintyivät levytyksissä levymerkkinsä nimellä. Siihen oli yksinkertainen syy: radiossa ei saanut mainostaa levymerkkejä, ja levy-yhtiöt keksivätkin pian miten kertoa yleisölle mitä levymerkkiä kaupasta kannattaa kysellä. Laulusolisteina kuultiin mm. Olavi Virtaa ja Gaby Rossia.
1940 -luku ja big band -swingin kulta-aika
Pari viimeistä vuotta ennen talvisotaa olivat olleet tanssimusiikin kukoistuksen aikaa. Talvisota kuitenkin katkaisi hyvällä alulla olleen kehityksen: muusikoilla ei ollut mahdollisuuksia soittaa vakiokokoonpanoissa.
Talvisodan jälkeen huvitteluelämä kuitenkin elpyi nopeasti: uusia orkestereita syntyi ja tanssimusiikin painopiste alkoi siirtyä ravintoloista tanssisaleihin. Jo välirauhan aikana tanssimusiikkikonsertit olivat suosittuja, sillä nuoriso tahtoi tanssikiellosta huolimatta kuunnella päivän iskelmiä ja swingiä. Vielä rauhankin tultua yleinen tanssi ei ollut sallittua, ainoastaan ohjelmallisissa tilaisuuksissa oli tanssiminen sallittua viimeisen tunnin aikana.
Suurten orkestereiden suosio jatkui. Erityisen suosittuja olivat 1930-luvun hengessä toteutetut swing-iskelmät. Big bandien säestyksellä lauloivat milloin Matti Jurvan kaltaiset kuplettilaulajat, milloin sota-ajan suosikkitrio Harmony Sisters tai Olavi Virta. Leimallista oli myös laulajien kohoaminen uudenlaiseen arvoon: kun he olivat ennen olleet osa orkesteria, tuli heistä nyt pääosanesittäjiä.
Jo 1920-luvulla oli Yhdysvalloissa Tin Pan Alley -kustantamon myötä syntynyt suuntaus, jota kutsuttiin sweet-musiikiksi. Tälle lajille oli ominaista hitaat ja sentimentaaliset iskelmät. Sweetiä pidettiin hotin vastakohtana, siirappimaisena ja kaupallisena. Monien 30-40-luvun taitteen big bandien ohjelmisto kuitenkin perustui juuri tällaiselle musiikille. Esimerkiksi Tommy Dorseyn ja Harry Jamesin orkesterit loivat itselleen nimeä juuri nk. sweet-suuntauksen taitajina. Toisaalta Ellingtonin It don’t mean a thing if it ain’t got that Swing kappaleessa todetaan: ”Makes no difference it’s sweet or hot/give that rhythm every thing you’ve got”.
Nimitys swing puolestaan palautuu tiettävästi Jelly Roll Mortonin kappaleeseen Georgia Swing, joka levytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1927. Duke Ellington toi termin suuremman yleisön tietoisuuteen 1930-luvulla oman kappaleensa nimessä, jonka jälkeen jazzia alettiin yleisimmin nimittää swing-musiikiksi.
Tyylilajien luokittelu tuotti kuitenkin ongelmia: oliko suurten orkestereiden esittämä musiikki swingiä vai jazzia? Ruotsalainen Orkester Journalen 1944 siteerasi amerikkalaista Metronome-lehteä joulukuun numerossaan: Benny Carterin mukaan mitään tarkkaa eroa jazzin ja swingin välillä ei ollut; joidenkin muusikoiden mielestä jazz oli jotain vanhahtavaa, kun taas swing nykyaikaista (40-luvun) musiikkia. Myöskään Cootie Williams ei nähnyt eroa jazzin ja swingin välillä: kaikki musiikki, jossa on oikea beat ja rytmi on swingiä. Fletcher Hendersonille swing oli ”etukäteen suunniteltua ja jazz spontaania”, vaikka toisaalta materiaali ja lähtökohdat olivat samoja. Jimmy Dorseyn mielestä jazz oli Louis Armstrongin Hot Fiven esittämää musiikkia. Dorsey itse koki soittavansa swingiä, mutta ei osannut määritellä, olisiko Duke Ellingtonin orkesterin musiikki jazzia, swingiä vai vielä jotakin muuta.
1940-luvulla pääkaupunkiseudun tanssikouluissa opeteltiin uusimpia tansseja swingin ja jitterburgin merkeissä. Esimerkiksi Dans och Steppinstitutet tarjosi vuosikymmenen alkupuolella kolmituntisia swing-kursseja joka ilta.
Cotton Clubilla oli kuitenkin erikoisasema tanssikoulujen joukossa. Virallisesti siellä toimi tanssikoulu, koska tanssikielto oli yhä voimassa. Käytännössä siitä kuitenkin tuli Helsingin muotitietoisen nuorison tanssipaikka, jossa säestäjänä toimi ajoittain myös suurempi kokoonpano. Poliisin tai tarkastajan ilmestyessä paikalle tanssinopettaja nappasi tanssijoiden joukosta parin jota alkoi kiivaasti opettaa.
Ingmar Englundin orkesteri
Sähkökitaran suomalainen uranuurtaja Ingmar Englund kokoontui orkestereineen vuonna -41 joka maanantai uudelleen avatun Rioon (jonka nimi oli muuttunut Veljeshoviksi) swing iltaan. Orkesterin ohjelmisto koostui ennen sotia sävelletyistä teoksista ja painosovituksista. Erik Lindström muistelee ensimmäisen soittamansa big band -sävellyksen olleen Johnson Rag, jota orkesteri esitti. Orkesterista oli kerätty lauluyhtye, jossa Lindström itsekin oli mukana. Lauluyhtye tulkitsi mm. kappaleen Chattanooga-choo-choo. Laulajana kuultiin myös Peggy Solinia.
Erkki Ahon orkesteri
Vaikka Erkki Aho (1918) tunnetaankin trumpetistina ja orkesterinjohtajana, hän aloitti musiikkiopintonsa viulunsoitolla, ja kokeili myös saksofoneja ja rumpuja. Ennen oman orkesterinsa perustamista hän soitti mm. Bruno Laakon Lepakoissa, ja jo ennen sotaan hänen oma orkesterinsa esiintyi vakituisesti Riossa.
Jo sodan aikana Aho kokosi suuren orkesterin, ja hänen konserttiarvostelujaan löytyy 40-luvun alun musiikkijulkaisusta. YAM-lehdessä kerrottiin Ahon konsertista, jossa ohjelmistona oli mm. Fletcher Hendersonin Tangled Nerves. Ahon itsensä kuvailtiin soittavan Harry James -tyylisiä trumpettisooloja.
Vuonna 1942 Erkki Aho esiintyi 15-miehisine orkestereineen Konservatoriolla. Lähes loppuunmyydyssä konsertissa kuultiin ensimmäisenä numerona Duke Ellingtonin Showboat Shuffle. Konsertissa lauluosuuksia tulkitsivat Olavi Virta, Rytmi-kvartetti ja Sibelius Akatemiassa opiskellut Manuelin veljesten sisko ja Marion Rungin äiti Rosie Andrew.
Suurin sodanjälkeinen levytysurakka oli uuden levymerkin Rytmin toimesta vuonna 1942. Rytmi-yhtiö oli tehnyt sopimuksen Toivo Kärjen kanssa ikivihreiden sovittamisesta suuresta suosiosta nauttivan Olavi Virran ja Raija Valtosen (Harmony Sisters) kanssa. Kärki tiesi Ahon orkesterin olevan käytettävissä ja kirjoitti taustat suurelle kokoonpanolle osittain rintamalta käsin. Toivo Kärki oli vuonna 1939 voittanut Melody Makerin sävellyskilpailun big band -kappaleella Things Happen That Way.
Levyllä Erkki Ahon big band esitti mm. teokset Close Your Eyes, Who, Stardust, Deep Purple, Whispering, Solitude, Always in My Heart, Dinah, As Time Go By, You’ll Never Know, It Can’t Be Wrong, St.Louis Blues ja Dream. Toivo Kärki ehti tehtailla ennen sotia Erkki Ahon orkesterille yli sata sovitusta.
Ossi Aallon orkesteri
Varsinaiseen kukoistukseensa big band -musiikki nousi Ossi (Osmo) Aallon (1910) orkesterin myötä. Aalto oli ollut jazzriennoissa mukana jo 20-luvulta lähtien. Vuonna 1929 hänellä oli oma bändi Hangon Meripaviljongilla. Sieltä tie kulki Rake-taloon Erottajalle ravintola Palladiumiin. Opriksessa Aalto soitti nimellä Red Jerry Band. Aalto soitti myös Kalle Valkaman 13-miehisessä orkesterissa Veljeshovissa. 30-40 lukujen vaihteessa Ossi Aalto liittyi Erkki Ahon orkesteriin.
Varsinaisen oman suuren orkesterinsa Aalto perusti vuonna 1945, ryhtyessään johtamaan Erkki Ahon orkesteria. Ossi Aalto hankki ensi töikseen originaalisovituksia Tommy Dorseyn, Sy Oliverin, Glenn Millerin ja Benny Goodmanin ohjelmistojen kappaleista. Yleisö hurmaantui kuullessaan suomalaisen yhtyeen soittavan radiosuosikkejaan. Orkesteri oli varsin muuntautumiskykyinen, koska useimmilla soittajilla oli sivusoitin, jopa kaksi. Orkesteri esiintyi säännöllisesti Helsingin Työväenyhdistyksen juhlasalissa vuodesta 1945 vuoteen 1949. Tanssimusiikkia soitettiin kolmesti viikossa lähes neljän vuoden ajan.
Orkesteri teki kolmena kesänä kuukauden mittaiset Ruotsin-kiertueet (1946-1948), jotka saivat erittäin hyvän vastaanoton niin yleisöltä kuin ruotsalaisilta kollegoilta. Myös ruotsalaiset suuret orkesterit olivat suomalaisten tiedossa (esimerkiksi Thore Ehrlingin big band, Lulle Ellboyn ja Seymor Österwallin orkesteri). Ruotsissa Ossi Aallon orkesteri ei ollut toimettomana myöskään päivisin: he esiintyivät statisteina elokuvissa. Orkesterin jäseniä nähdään mm. Ingmar Bergmanin elokuvassa Sataman valot Malte Janssonin bändin tanssivana yleisönä.
Ruotsin kiertueiden yhteydessä kesällä -46 sektiot harjoittelivat tunnetun saksofonisti/klarinetisti Arne Domneruksen ja Woody Hermanin sekä Duke Ellingtonin orkestereissa soittaneen trumpetisti Roffe Erikssonin johdolla. Kun orkesteri palasi Helsinkiin ja soitti Kappelissa konsertin yleisö sai ihailla orkesterin uudenlaista svengissä ja sointia. Ruotsalaismuusikoilta saatiin myös amerikkalaisia painosovituksia. Ruotsalaisyleisö sai ihailla Ossi Aallon orkesteria myös suorissa radiolähetyksissä, joita ei ikävä kyllä ole virallisesti taltioitu.
Svenska Dagbladet kuvaili Aallon orkesterin konserttia vuonna 1946 kirjoittaen, että ”suomalaiset näyttivät olevan ajan tasalla mitä jazzmusiikkiin tulee”. Dagens Nyheter (18. 6.1946) kehui orkesterin instrumentalisteja ja yleisklangia hyväksi. Orkesteri kuulosti lehden mukaan aidolta, so. amerikkalaiselta eikä saksalaisvenäläiseltä kuten ennen sotia Suomesta tulleet orkesterit. Solisteina mainittiin varsinkin alttofonisti Leo Kähkönen, tenoristi Göran Ödner, trumpetisti Osvald (Ossi) Runne ja pasunisti Ahti Pilvi.
Ruotsissa Aallon orkesteri soitti myös tanssiJavoilla. Eräällä tällaisella keikalla järjestäjät perivät tanssipareilta 10 äyrin maksun jokaisesta tanssista ja vaativat, ettei orkesteri saa soittaa liian pitkiä kappaleita, muutenhan järjestäjien tienestit jäävät aivan liian pieniksi. Niinpä mentiin kerran läpi teema ja hypättiin suoraan loppuchorukseen.
Ossi Aallon orkesteri esitti ensimmäisenä Suomessa Gershwinin big band -sävellyksen Rhapsody in Blue. Pianosolistina vaativassa kappaleessa oli Veikko Tamminen. Helsingin Sanomat (24.2 1947) kirjoitti: ”Tämä sävellys edustaa ns. konserttijazzia ja siinä havaitseekin jo jazzmelodioiden pohjalta kehiteltyä tiettyä musiikillista kerrontaa.” Koska konsertin järjesti Suomi-Amerikka -yhdistys, luettiin kuulutukset englanniksi. Helsingin Sanomien kriitikko ei pitänyt ratkaisua onnistuneena ja kirjoitti, että ”amerikkalaiseen sotilaspukuun verhoutuneen kuuluttajamiekkosen sukkeluudet ja pelehtimiset taisivat jäädä monellekin käsittämättömäksi”. Toisaalta on muistettava 40-luvun valtalehdet suhtautuivat yleensä nuivasti kaikkeen jazziin vivahtavaankin.
Olavi Koskelan orkesteri
Seinäjoelta kotoisin oleva Olavi Koskela (s.1912) soitti ennen oman orkesterinsa perustamista Dallapessä ja Rainbow-orkesterissa. Hänen soittoaan voi mm. ihailla noin vuodesta -38 lähtien Suomi-Filmin orkestereissa, samoin hän on ollut mukana legendaarisen Sacy Sandin levytyksissä. Koskela levytti myös aikansa suosituimpien laulusolistien, kuten Olavi Virran, Metro-Tyttöjen ja Harmony Sistersin kanssa. Eniten äänitemateriaalia lienee kertynyt kuitenkin Radion Viihdeorkesterista, jossa Koskela toimi 50-luvulta lähtien. Koskelan orkesteri oli myös mukana levy-yhtiöiden (Odeon, Sointu) levytyssessioissa. Esikuvana Koskelalla oli Harry James – monenkin tuonaikaisten trumpetistien keulakuva. Koskelalla oli kunnia tavata Harry James Jazz Societyn matkalla Amerikkaan 60- luvulla.
Ensimmäisen ison orkesterinsa Koskela kokosi jo sota-aikana, jolloin hän oli komennuksella Viipurissa. Viipurin orkesterissa soitti peräti kaksikymmentä soittajaa, mukana oli myös jousisto. Ajan hengen mukaan musiikin lomassa esiintyi myös steppaajatyttö. Niin suosittuja olivat konsertit, että orkesterinjohtajan oli välillä sallittava sisäänpääsy sillä ehdolla, että vieraat toivat mukanaan omat tuolit.
Koskela esiintyi usein, mutta keikoilla käytiin myös muualla Suomessa. Laulusolisteina orkesterissa oli mm. Olavi Virta, ja tarpeen tullen Koskela lauloi myös itse. Orkesterin perusohjelmisto koostui amerikkalaisista swingeistä (Harry James, Duke Ellington, Count Basie, Glenn Miller
Muita suuria orkestereita
Steppaajana jo lapsena julkisuutta saanut Jacob (Jaakko) Furman, joka 40-luvulla käytti nimeä Vuormaa, oli myös perustanut big bandin sodan jälkeen. Orkesterin mieleenpainuvin esiintyminen lienee Rauhantanssit Helsingin rautatientorilla syyskuussa 1945, jossa Vuormaan orkesteri esiintyi yhdessä Ossi Aallon kanssa.
Myös pienemmistä yhtyeistään tunnettu Stan Kentonin harras ihailija Olli Häme esiintyi ajoittain suurella kokoonpanolla 40-50-lukujen vaihteessa. Laulusolistina esiintyi mm. Synnöve Rehnfors, joka kuului myös laulukvartettiin the Ditty Dealers. 10-miehinen Rytmi-Veikot esiintyi Ostrobotnialla. Rytmi-Veikot aloitti Night Stars -nimisenä, orkesterin johto siirtyi Kalevi Huuskoselle vuonna 1938 ja vuonna 1944 orkesteri aloitti uudella nimellä Rytmi-Veikot. Puijo vuorostaan jatkoi sodan jälkeen toimintaansa ”Annan Vennulla” (Arbetets Vänner) Annankadulla ja siinä olivat edelleen mukana veteraanit Luoto ja Tuomi. Malmstenin johtama Vivo-orkesteri toimi vuosina 1945-1947 Tampereella.
Pertti Metsärinteellä oli Haminassa kolmetoistamiehinen orkesteri vuonna 1946. Sini-Rytmit Isossa-Kyrössä soitti myös suurella kokoonpanolla. Lappeenrannassa toimi 40-luvun loppupuolella Symphony-tanssiorkesteri, joka oli parhaimmillaan 14-miehinen. Orkesteri on jäänyt historiankirjoihin lähinnä siksi, että Erkki Junkkarinen aloitti uransa kyseisessä orkesterissa. Vuonna 1945 aloitti Haminassa toimintansa 12-miehinen Melody Makers, joka sai ohjelmistonsa Englannista kahden viikon välein kootuista top ten-hiteistä. Muista maakuntaorkestereista mainittakoon myös välirauhan aikana perustettu Venetsia ja Swingers, johtajanaan Aarno Wallin. Niinikään 40-luvun lopulla Jyväskylässä toimi 11-miehinen nuorista soittajista koostuva Tigers.
1950-luku: ammattimaiset suurorkesterit häviävät
Jazzia oli soitettu paljon suurilla kokoonpanoilla juuri sodanjälkeisinä vuosina 40-luvulla. 1950-luvulle tultaessa oli suurista kokoonpanoista luovuttava taloudellisista syistä. Oman vaikeutensa suuren orkesterin ylläpitämiseen toivat myös palkanmaksun käytäntöjen muuttuminen: kun ennen oli saanut palkan suoraan käteen, oli nyt ryhdyttävä hoitamaan myös ennakonpidätyksiä. Isojen orkestereiden kohdalla tämä tarkoitti sitä, että hintoja olisi pitänyt nostaa huomattavasti. 40-luvun huvivero vaikeutti myös muusikkojen elämää. Toisaalta myös äänentoistolaitteet olivat kehittyneet: suurenkaan volyymin aikaansaamiseksi ei enää tarvittu lukuisaa määrää muusikoita. Suurien orkestereiden musiikista saatiin nauttia silloin, kun ne oli vartavasten koottu.
Tilannetta kuvaa hyvin Ossin Aallon Ruotsin vierailun yhteydessä vuonna 1951 ruotsalaislehdelle antama haastattelu. Haastattelussa Aalto suree sitä, että muusikon oli yhä vaikeampi tulla toimeen musiikilla Suomessa. Hän myös harmitteli, että uusia impulsseja oli vaikea saada Suomen ollessa ”jazzillisessa motissa”.
Tiedot suurten orkestereiden esiintymisistä ovat hajanaisia, ja usein ne koottiin erityistä tarkoitusta varten. Vuonna 1950 Paavo Einiö kuvaili Orkester Journalen -julkaisulle kirjoittamassaan artikkelisarjassa Suomen johtavaksi suureksi orkesteriksi Olle Lindströmin orkesterin. Kauppakorkeakoulun salissa kuultiin vuonna 1952 Inkeroisista (nyk. Anjalankoski) kotoisin olevaa Tauno Heinosen 12-miehistä orkesteria. Jäsenistä mainittakoon Heikki Rosendahl (tp) ja Ola Tynnilä (as).
Kuitenkaan yleisö ei ollut Suomessa suuriin orkestereihin kyllästynyt. Rytmin vuoden 1950 numerossa suosikkiäänestyksessä ensimmäiset sijat jakavat: George Shearing, Stan Kenton, Woody Herman ja ruotsalainen Thore Ehrling. Duke Ellington löytyy sijalta 9, Glenn Miller sijalta 13. (Toisaalta Rytmi mainitsee suosikkiäänestyksen epäluotettavuuden: vuonna 1949 äänestyksen yhteydessä oli käynyt ilmi, että osa äänestykseen osallistuneiden osoitteista oli täysin tekaistuja).
Vuonna 1954 raportoitiin Miller-kuumeesta. Esimerkiksi Turussa pidettyä Glenn Millerin muistokonserttia saapui kuuntelemaan kaksituhatpäinen yleisö. Erik Lindströmin kokoama 14-miehinen orkesteri keräsi samana vuonna Kauppakorkeakoulun tiloihin 800 henkeä.
Yhdysvallossa big band -musiikki oli aallonpohjassa 1950-luvulla. Vaikka osa big bandeista jatkoikin konsertointia (Ellington, Basie, Kenton, Harry James, Les Brown), oli osa kuuluisista kapellimestareista siirtynyt muihin tehtäviin: he tekivät elokuvasopimuksia, osa ryhtyi toimimaan tiskijukkana. Suomessa epäiltiin tanssisalien tyhjenemisen johtuvan siitä, että yleisö karkotettiin uudella ja vaikeatajuisella, konstruktiivisella soittotyylillä (Hans Westerberg, Rytmi 1952).
Vaikka Suomessa suurorkesterit olivatkin kutistuneet kvinteteiksi ja kvarteteiksi, big band -aate kuitenkin eli, ja eri paikkakunnilla alettiin perustaa harrastuspohjalla toimivia big bandeja. HTYn Big Band (Bygga Big Band) syntyi jo vuonna 1954, Lappeenranta Big Band vuonna 1955.
Eräs 50-luvun kohokohta oli myös Count Basien orkesterivierailu Tukholmassa -50-luvun lopulla. Suomalaisten soittajien osanotto oli niin valtaisa, että he joutuivat buukkaamaan kaksi lentokonetta.
Radion Tanssiorkesteri
Merkittävä positiivinen uutinen suomalaisten suurorkestereiden lamassa oli kuitenkin vuonna 1957 perustettu Radion Tanssiorkesteri, joka onnistui luomaan kiinteämmät suhteet Yleisradioon kuin ensimmäinen ”radioyrittäjä” Rytmi-Pojat 30-luvulla.
Idea radion tanssiorkesterista oli lähtöisin Ruotsista, jossa sellaista johti Harry Arnold. Arnoldin orkesterin lauantai-iltaisia tanssitunteja kuunneltiin radiossa Suomessakin. Puuhamiehenä radiossa oli musiikkitoimittaja Erkki Melakoski, mutta hän joutui luopumaan ajatuksesta saada radioon vakituinen big band. Orkesteri koottiin jokaista äänitystä ja konserttia varteen erikseen. Orkesterin johtajina toimivat basistit Olli Häme ja Erik Lindström: kun toinen johti, soitti toinen bassoa. Sovituksia saatin mm. Lindströmin yhteyksien kautta Amerikasta.
RTO teki tuotteliaimpana kautenaan 1960-luvun loppupuolella nauhan kerran kuukaudessa ja esiintyi myös konserteissa ympäri Suomea ja vieraili jopa ulkomailla, lähinnä Neuvostoliitossa, Valkovenäjällä (Minsk), Virossa ja Latviassa (kuuluisa Jurmalan keikka). Laulusolisteina esiintyivät mm. Eino Grön, Kai Lind, Seija Simola ja Laila Kinnunen.
Orkesterin vieraina kävi myös ulkomaisia artisteja ja kapellimestareita, eli toiminta oli samaa mitä UMO myöhemmin laajemmassa mittakaavassa toteutti. Orkesterissa uudet säveltäjät ja sovittajat saivat niin ikään tilaisuuden kokeilla kykyjään. Radion tanssiorkesterimateriaalia on yhä edelleen arkistoituna Yleisradiossa.
Yksi RTO:n sovittajista oli Raimo Henriksson, myös Suomen Big Band yhdistyksen puheenjohtajana tunnettu (1984-1988) musiikkimies: aluksi hän sovitti uutta big band -materiaalia ja vastasi orkesterin loppuaikoina sen taiteellisesta johdosta. RTOn muita sovittajia olivat Olli Häme, Erik Lindström, Ossi Runne, Ossi Malinen, Erkki Melakoski, Pentti Lasanen ja Sven Nygård.
RTO:n ohjelmistossa oli paljon perinteistä big band -musiikkia, mutta orkesteri esitti paljon myös viihteellistä ja iskelmällistä aineistoa. Yhä tilapäisemmiksi käyneet harjoitukset ja kokoonpanovaihdosten ja niukemmaksi käyneiden konserttiproduktioiden myötä orkesterin toiminta hiipui ja loppui vuonna 1972.
Uusia isoja orkestereita ympäri Suomea
Kirjoittaja: Matti Laipio
Suomessa 1970-luku merkitsi myös big band -jazzin nousua. Yksi uusista orkestereista oli vuonna 1969 perustettu Tapiola Big Band eli TBB, jonka Tapiolan yhteiskoulun musiikinopettaja Martti Lappalainen kokosi tuolloin pääosin teini-ikäisistä koulunsa soittajista.
Tapiola Big Band esiintyi jo vuonna 1972 Pori Jazzissa. Pian se myös teki konserttimatkoja ulkomaille: Englantiin, Tanskaan ja Norjaan. Orkesteri kävi kahdesti Yhdysvalloissa, jossa se myös levytti. Vierailijoina levyllä olivat saksofonisti Frank Foster ja pasunisti Slide Hampton.
Monien pääkaupunkiseudun nuorten muusikoiden liityttyä mukaan Tapiola Big Band ammattimaistui. Lappalainen johti orkesteria vuoteen 1980. Hänen jälkeensä kapellimestariksi tuli Aarno Raninen, jonka johdolla TBB toimi vuoteen 1983. Orkesteri lopetti toimintansa samana vuonna, mutta aloitti uudelleen vuonna 2011. Orkesterin ensimmäisen vaiheen aikana TBB:ssa soitti lukuisia tulevia Suomijazzin merkittäviä muusikoita Simo Salmisesta ja Jukka Linkolasta lähtien.
Tapiola Big Bandin eräänlainen seuraaja oli Espoo Big Band, jonka Martti Lappalainen perusti vuonna 1980. Siinäkin oli aluksi nuoria soittajia, mutta vähitellen orkesteri alkoi koostua ammattimuusikoista, mikä mahdollisti entistä vaativimpien ohjelmistojen toteuttamisen myös erilaisten solistivieraiden kanssa.
TBB:n kanssa samoihin aikoihin vuonna 1969 Tampereella aloitti jazzyhdistys Breakin perustama Break Big Band, jota johti orkesterille myös paljon materiaalia säveltänyt ja sovittanut Kari Komppa (s. 1939). Tämäkin orkesteri esiintyi Porin festivaaleilla 1972 ja voitti seuraavana vuonna Suomen mestaruuden big band -kilpailussa.
Vuonna 1972 Komppa muutti Helsinkiin ja keskittyi big band -säveltämiseen muun muassa Radion tanssiorkesterille ja UMO:lle. Hän oli myös perustamassa kymmenmiehistä Tampereen Jazzorkesteria, joka levytti vuonna 1984 albumin Makumoka. Vuonna 1981 hän voitti Euroopan yleisradioliiton (EBU) sävellyskilpailun jazzorkesteriteoksella Tethys. Kilpailussa Jukka Linkola tuli toiseksi.
Pori Big Band perustettiin 1971. Alkujaan lähinnä
kaupungin harrastajamuusikoista koostunut orkesteri esiintyi 1970–1990-luvuilla säännöllisesti Porin festivaaleilla kapellimestareinaan kotimaisten lisäksi ulkomaisia alan huippuja, kuten Ernie Wilkins, Slide Hampton, Frank Foster ja Thad Jones.
Läheinen kytky Pori Jazz -festivaaliin mahdollisti sen, että orkesteri teki kaksi konserttimatkaa sekä Yhdysvaltoihin että Eurooppaan.
Pori Big Band oli toinen jazzorkesteri, joka oli mukana 1974 alkaneesssa alueorkesteritoiminnassa.
Orkesterin riveistä nousi lukuisia suomalaiseen jazziin merkittävästi vaikuttaneita muusikoita: Jari Perkiömäki, Tapani Rinne, Jukka Perko, Antti Sarpila, Sonny Heinilä ja Mongo Aaltonen.
Nykyään Palmgren-konservatorion yksikkönä toimiva orkesteri levytti viisi albumia vuosina 1976–2012.
Toinen alueorkesterikokeilun isoista orkestereista oli vuonna 1974 perustettu Kajaani Big Band. Alueorkesterina toimiva big band työllisti neljä kuukausipalkkaista soittajaa, joista yksi oli kapellimestari. Lisäksi siihen kuului laajimmillaan 14 avustavaa soittajaa. Orkesterin kapellimestarina toimi Ilpo Saastamoinen. Kokeilu kesti 1980-luvun alkuun.
Näiden lisäksi 1970-luvulla syntyi monia muitakin isoja orkestereita eri puolille Suomea: Turkuun 1974, Kauniaisiin 1972, Imatralle 1973, Kotkaan 1976, Helsinkiin Jazz Society Big Band (JASO) 1978 ja Rovaniemelle 1979. Suomen Big Band-yhdistys perustettiin 1978.
Merkittävin 1970-luvulla aloittaneista isoista orkestereista oli 1975 perustettu Uuden Musiikin Orkesteri eli UMO, jossa alusta lähtien soitti vain ammattimuusikkoja. Orkesterin pitkäaikaisena kapellimestarina toimi Esko Linnavalli. Siitä tuli nopeasti suomalaisen big band -musiikin lippulaiva kansainväliselle huipputasolle nousseena orkesterina.
Uuden kotimaisen sävellysmateriaalin saamiseksi isoille orkestereille Suomen Jazzliitto, opetusministeriö ja Luovan säveltaiteen edistämiskeskus järjestivät vuonna 1972 sävellyskilpailun, johon tuli parikymmentä teosta. Niistä kuusi selviytyi Porin jazzfestivaalilla pidettyyn loppukilpailuun, Siellä kansainvälinen raati valitsi voittajakappaleeksi Jarmo Sermilän (1939–2024) sävellyksen Odds against Intervals. Muusikkona trumpettia ja mellofonia soittanut Sermilä oli jo tuolloin tullut tunnetuksi myös modernin konserttimusiikin säveltäjänä. Nämä vaikutteet kuuluivat hänen voittajakappaleessaan, joka levytettiin EMI:lle kolmen muun kilpailussa palkitun sävellyksen kanssa seuraavan vuoden tammikuussa.
Suomalaisia big bandeja 1977–2026
Kirjoittaja: Aarni Häkkinen
Turku Jazz Orchestra on vuonna 2012 perustettu turkulaisista ammattimuusikoista koostuva big band, joka on nopeasti vakiinnuttanut asemansa Lounais-Suomen yhtenä keskeisistä jazzorkestereista. Kokoonpano tunnetaan sekä perinteisen big band -ohjelmiston esittämisestä että uuden kotimaisen musiikin tilaamisesta, ja sen taiteellisena johtajana on toiminut vuodesta 2025 säveltäjä Mikko Hassinen.
Oulu All Star Big Band kokoaa yhteen Oulun seudun eturivin ammattimuusikoita ja on 2000-luvulla noussut Pohjois-Suomen tärkeimpiin jazzorkestereihin. Yhtye tunnetaan korkeatasoisista konserteistaan, joissa big band -perinne, kotimainen nykymusiikki ja yhteistyö tunnettujen solistien kanssa yhdistyvät.
Sointi Jazz Orchestra on vuonna 2013 perustettu nuorten ammattilaisten 18-henkinen orkesteri, joka tunnetaan omaleimaisesta soinnistaan ja vahvasta säveltäjäkaartista yhtyeen sisällä. Sen ohjelmistossa korostuvat omat sävellykset ja sovitukset, poikkitaiteelliset projektit sekä yhteistyöt erilaisten solistien ja taidelaitosten kanssa.
Espoo Big Band on yksi Suomen tunnetuimmista suurista jazzorkestereista ja espoolaisen jazzelämän pitkäaikainen kivijalka. Yhtye on profiloitunut uuden kotimaisen big band -musiikin esittäjänä ja levyttäjänä sekä esiintynyt merkittävillä kotimaisilla ja kansainvälisillä festivaaleilla.
Ricky-Tick Big Band syntyi Valtteri Laurell Pöyhösen johtamana projektina, jossa moderni big band -soundi yhdistyi 2010-luvulla myös rapin ja spoken wordin elementteihin. Kokoonpanosta kasvoi nopeasti yksi aikakautensa omaleimaisimmista suomalaisista rytmimusiikki-ilmiöistä, ja sen energiset keikat toivat big band -musiikin uusien yleisöjen tietoisuuteen.
Jyväskylä Big Bandin juuret ulottuvat useiden vuosikymmenten taakse, ja orkesteri toimii nykyään tiiviissä yhteistyössä Jyväskylän konservatorion kanssa. Se keskittyy erityisesti uuteen kotimaiseen big band -musiikkiin ja tilaussävellyksiin ja on tunnettu muun muassa Ensikäsityksiä-konserttisarjastaan sekä menestyksestään Suomen Big Band -mestaruuskilpailuissa.
Sibis Alumni Big Band on Sibelius-Akatemian jazzosaston ympärille muodostunut projektikokoonpano, joka kokoaa yhteen sekä entisiä että nykyisiä opiskelijoita. Yhtye toteuttaa teemaohjelmistoja, kuten John Coltranen musiikkiin keskittyviä kokonaisuuksia, ja esiintyy säännöllisesti konserttisaleissa ja festivaaleilla.
Ilmavoimien Big Band, kansainväliseltä nimeltään The Finnish Air Force Big Band, perustettiin vuonna 1977 ja toimii Tikkakoskella Jyväskylän lähellä. Orkesteri yhdistää sotilasmusiikin perinteen ja big band -jazzin, vastaten puolustusvoimien seremonia- ja edustustehtävistä sekä kiertäen konserttilavoja ohjelmistolla, joka ulottuu viihteestä moderniin jazziin.
Aarni Häkkinen Jazz Orchestra on uudempi big band -kokoonpano, jota johtaa säveltäjä ja pasunisti Aarni Häkkinen ja joka kokoaa yhteen pääkaupunkiseudun ja muun Suomen jazzmuusikoita. Orkesterin ohjelmisto perustuu Häkkisen omiin sävellyksiin ja nykyaikaisiin big band -sovituksiin, ja kokoonpano linkittyy luontevasti Sibelius-Akatemian ja muiden pääkaupunkiseudun ammattiorkesterien verkostoihin.
Metropolia Big Band toimii Metropolia-ammattikorkeakoulun musiikin koulutuksen yhteydessä ja tarjoaa opiskelijoille tärkeää käytännön orkesterikokemusta. Yhtye esiintyy säännöllisesti konserteissa ja projekteissa, joissa soitetaan sekä perinteistä big band -ohjelmistoa että nykyaikaisia sovituksia osana muusikko-opintojen harjoituskenttää.
Suomen Big Band yhdistys ry
UMO
Kirjoittaja: Teemu Salminen
Radion Tanssiorkesterin lakkauttamisen jälkeen muusikot kaipasivat uutta hyvätasoista ammattimaista big bandia, joka voisi esittää uusia suomalaisia sävellyksiä. Syksyllä 1975 Lontoossa esiintyi Heikki Sarmannon kokoama orkesteri nimellä Finnish Jazz Workshop, jossa soittivat aikansa parhaat suomalaiset jazzmuusikot. Orkesteri esiintyi myös Porin Jazzfestivaaleilla heinäkuussa 1975. Samana vuonna äänitettiin albumi New Music Orchestra: Our Latin Friends. Se julkaistiin vuonna 1976. Kapellimestarina toimi Esko Linnavalli. Albumin sävellykset: Heikki Sarmanto, Eero Koivistoinen ja Kaj Backlund.
Tämän kokoonpanon pohjalle rakentui Uuden Musiikin Orkesteri, UMO. Nimen keksi Markku Johansson. Orkesterin virallinen perustaminen tapahtui 8.12.1975, jolloin se myös rekisteröitiin yhdistykseksi. Kapellimestariksi valittiin Esko Linnavalli, joka ryhtyi määrätietoisesti rakentamaan UMOn tulevaisuutta. Sihteeriksi tuli Raija Sarmanto, josta tuli myöhemmin orkesterin intendentti. UMO aloitti säännöllisen toimintansa vuonna 1976. Saksofonisteina olivat Pekka Pöyry, Juhani Aaltonen, Eero Koivistoinen, Teemu Salminen ja Pentti Lahti. Trumpetistit olivat Simo Salminen, Markku Johansson, Kaj Backlund ja Esko Heikkinen. Pasunistit olivat Jussi Aalto, Mircea Stan, Petri Juutilainen ja Tom Bildo. Pianisti oli Olli Ahvenlahti, basisti Pekka Sarmanto, rumpali Esko Rosnell ja kitaristi Otto Berger. UMO esiintyi Pori Jazz Festivaaleilla vuonna 1976.
Seuraava levytys oli nimeltään A Good Time Was Had By All, Thad Jonesin sävellyksen mukaan. Esko Linnavalli sovitti kappaleen. Vierailevana solisteina oli muun muassa saksofonisti Dexter Gordon.
Erityisen merkittävä oli säveltäjä-trumpetisti Thad Jonesin ja rumpali Mel Lewisin vierailu vuonna 1977. Sen aikana äänitettiin albumi Thad Jones/Mel Lewis & UMO. Se julkaistiin vuonna 1978 ja oli USA:ssa Grammy-ehdokkaana vuotta myöhemmin. UMO kehittyi viikossa enemmän kuin koko siihenastisen olemassaolonsa aikana.
Seuraava albumi oli Umophilos, joka äänitettiin marraskuussa 1978. Vierailijoina olivat trumpetistilegenda Clark Terry ja alttosaksofonisti Jerry Dodgion. UMOn jäsenet oppivat jälleen paljon, varsinkin Dodgionin ohjaus saksofonisektiolle oli korvaamaton.
Orkesteri harjoitteli säännöllisesti ja teki silloin tällöin äänityksiä YLElle aina vuoden 1980 elokuuhun saakka. Koesoittojen jälkeen UMOn muusikot allekirjoittivat YLEn kanssa työsopimuksen kuuden kuukauden kokeilujakson ajaksi. Sen jälkeen orkesteri jatkoi toimintaansa osa-aikaisena aina vuoteen 1984 saakka. Silloin solmittiin kolmikantasopimus Helsingin kaupungin, Yleisradion ja Opetusministeriön välillä. Tämän aikaansaamisessa olivat avainasemassa kapellimestari Esko Linnavalli ja apulaiskaupunginjohtaja Heikki S. von Hertzen. UMOsta tuli kokopäivätoiminen ammattilaisorkesteri. Sen esittämän ohjelmiston kirjo laajeni nopeasti eri musiikinlajeja ja -tyylejä kattavaksi. Se edellytti muusikoilta huomattavan laaja-alaista musiikillista sivistystä ja taitoa.
Vuonna 1979 alkoivat konserttimatkat ulkomaille, jolloin orkesteri konsertoi Englannissa. Seuraavana vuonna tehtiin matka Uzbekistaniin suuren kulttuurivaltuuskunnan mukana.
Trumpetisti Dizzy Gillespien ja UMOn konsertti Kulttuuritalolla 10.9.1982 oli ikimuistoinen merkkitapaus sekä yleisölle että UMOn muusikoille. Vuonna 1984 UMO aloitti vakinaisen toimintansa ja sai vieraakseen Esko Linnavallin ansiosta vuoden aikana uskomattoman määrän huippuartisteja. Heitä olivat Clark Terry, Mel Lewis, Bob Brookmeyer, Paquito d`Rivera, Tom Harrell, Bob Berg, Phil Woods, Bob Mintzer, George Russell, Slide Hampton, Eddie Lockjaw Davis & Ed Thigpen. UMO järjesti ensimmäisen SeaJazz-festivaalin Suomenlinnaan 25.–26. elokuuta 1984. Seuraavina vuosina tapahtumia oli eri puolilla Helsinkiä. Viimeinen SeaJazz järjestettiin vuonna 1990. Taiteellisia yhteistyökumppaneita tuli koko ajan lisää. Konsertteja on soitettu sinfoniaorkesterien, rockmuusikoiden ja kansanmuusikoiden kanssa eri puolilla Suomea. UMO oli laulaja Natalie Colen kanssa Euroopan kiertueella vuonna 1994 ja lauluyhtye The Manhattan Transferin kanssa 1996. USA:ssa ja Kanadassa vierailtiin useita kertoja esittäen suomalaisia sävellyksiä.
Helsingin kaupungin ollessa yksi orkesterin kivijaloista, koettiin tärkeäksi huomioida kaupunkilaisia laajalla skaalalla. UMO on soittanut koulukonsertteja koko olemassaolonsa ajan. Esiintymisiä on ollut konserttisalien ja klubien lisäksi palvelutaloissa, sairaaloissa, vankiloissa, urheilutapahtumissa ja kauppakeskuksissa.
UMOn lukuisien ulkomaisten säveltäjävierailijoiden joukosta on Thad Jonesin lisäksi mainittava Gil Evans, jonka hienoja sovituksia soitettiin UMO Jazz Clubilla Helsingissä vuonna 1987. Bob Brookmeyer vieraili neljä kertaa vuosina 1979–1988, Michael Gibbs viisi kertaa 1986–2005. Bob Mintzer johti sävellyksiään kolme kertaa 1983–1986. Rich Shemaria teki kapellimestarikautenaan 1994–1996 lukuisia upeita sävellyksiä ja sovituksia. Mainittujen säveltäjien teoksia on soitettu vuosien mittaan erityisen runsaasti.
Suomalaisten UMOlle teoksia kirjoittaneiden säveltäjien lista on pitkä. Heitä ovat olleet muun muassa Heikki Sarmanto, Eero Koivistoinen, Olli Ahvenlahti, Jukka Linkola, Pekka Pohjola, Kirmo Lintinen, Kari Heinilä, Jarmo Savolainen, Severi Pyysalo, Mikko Hassinen, Kari Ikonen, Iro Haarla, Raoul Björkenheim, Jukka Tiensuu, Einojuhani Rautavaara.
UMOn taiteelliset johtajat:
1975–1991 Esko Linnavalli
1992–1993: Markku Johansson
1994–1995: Rich Shemaria
1996–1998: Eero Koivistoinen
1998–1999: Heikki Sarmanto
1999–2000: Kirmo Lintinen
2000–2008: Taiteellinen toimikunta (orkesterin jäsenistä vuosittain valittu ryhmä, ei yksittäistä johtajaa).
2009–2016: Kirmo Lintinen & Kari Heinilä (yhteinen johto, Lintinen pääkapellimestarina).
2017–2018: Mikko Hassinen (pääkapellimestari, tuettuna taiteellisella tiimillä: Jouni Järvelä, Kirmo Lintinen, Kari Heinilä
2019–2025: Ed Partyka
Syksyllä 2026 aloittaa UMON johdossa pääkapellimestarina Ville Vannemaa, residenssisäveltäjänä Bianca Rantala ja päävierailijana yhdysvaltalainen laulajasäveltäjä Michael Mayo.
UMO on ollut merkittävä uusien suomalaisten sävellysten tilaaja, joka on esittänyt tilaamansa teokset laadukkaasti. UMO sai Suomalaisen Työn Liitto myöntämän Avainlippu-tunnuksen vuonna 2003. UMO on ollut myös tärkeä freelance-muusikoiden työllistäjä, ja UMOn klubit ovat tarjonneet runsaasti työtilaisuuksia myös pienyhtyeille. Orkesteri on julkaissut yli 60 albumia ja sen nuotistossa on yli 4000 sävellystä. UMO on ollut suomalaisen jazzin keskeinen toimija jo 50 vuoden ajan, ja sen merkitys koko suomalaisen big band -kulttuurin kehitykselle on mittaamaton. Sen yhteissoitto ja sointi on ottanut melkoisia harppauksia vuodesta 1976 lähtien. Nyt orkesteri kuuluu kansainväliseen eliittiin. UMOn menestystarina säteilee ja vaikuttaa. Big band osaamisen taso Suomessa on hyvin nousujohteinen.