Jazzmusiikista kirjoitettiin suomalaisissa lehdissä paljon vuodesta 1919 lähtien. Oli kyse sanomalehtien tai vaikkapa musiikkiin keskittyneiden aikakauslehtien kirjoituksista, sävy oli useimmiten kriittinen, halventava ja rasistinen.
Jazzin puolestapuhujat saivat odottaa 1930-luvulle ennen kuin he saivat oman äänenkannattajansa, Rytmin. Siitä alkoi kehityskulku, johon on sisältynyt monia jazzkirjoitteluun, kritiikkin ja journalismiin liittyneitä vaiheita.
Rytmi-lehden kuoppainen taival
Moninaiset vaiheet kokenut Rytmi ilmestyi ensimmäisen kerran huhtikuussa 1934. Lehden perustaja oli liikemies ja jazzin harrastaja Cecil Backmansson. Suomen tanssimuusikerien lehdeksi julistautuneen Rytmin ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa kerrottiin sen tarkoituksena olevan käsitellä kaikkia tanssimuusikerialalla kysymykseen tulevia ammattiasioita.
Lehden ammattilaispainotus näkyi ensinumeron sisällössä, jossa Tommy Tuomikoski kertoi aukeaman verran ”tärkeistä seikoista saksofoonin lehdistä”. Toisessa jutussa taas Roxy-orkesterin rumpali Donald Lindroos neuvoi rumpujen soiton ergonomiasta. Lehdessä oli myös henkilöjuttu orkesterinjohtaja Fred Kiiaksesta, Harry Bergströmin tekemä nuottiesimerkki 16 tahdin hot-choruksesta sekä erilaisia pikkujuttuja koti- ja ulkomaiden tanssimusiikista.
Rytmin luvattiin ilmestyvän kerran kuussa. Tämä lupaus pidettiin ensimmäisen vuoden aikana, jolloin lehteä julkaistiin kahdeksan numeroa, tosin yksi niistä oli kaksoisnumero. Sisältö noudatteli ensimmäisen numeron linjaa: eturivin muusikot kertoivat soittimeensa liittyvistä asioista, koti-ja ulkomaisista orkestereista oli esittelyitä, joskus oli radioesitysten arvosteluja sekä nuottiesimerkkejä.
Lupaavan alun jälkeen jo seuraavana vuonna alkoivat vaikeudet, sillä helmikuussa ilmestyneen kakkosnumeron jälkeen kolmonen ilmestyi vasta joulukuussa. Syyksi kerrottiin ”vaatimattomat olosuhteet, joissa toimituksen on pakko ollut työskennellä”. Kolmosnumerossa esillä olivat muun muassa Yhdysvalloissa vaikuttaneet saksofonisti Andrew Jacobsson ja trumpetisti Sylvester ”Hooley” Ahola. Lehden ilmestymistiheys harveni vuodesta 1936 alkaen 4–5 numeroon vuodessa. Alkuvuosien ammattilaispainotus väheni. Tilalle tuli erilaisia feature-artikkeleita koti-ja ulkomaisista aiheista, samoin haastatteluja suomalaisista ja Suomessa käyneistä pääosin ruotsalaisista muusikoista. Sisältönsä suhteen Rytmi pysyi kyllä hyvin ajan tasalla esimerkiksi Yhdysvalloissa tuolloin valtavirtauksena olleesta swingistä.
Uudelleen käyntiin 1949
Rytmin ilmestyminen katkesi talvisotaan. Katko venähti kymmeneksi vuodeksi, ja tuona aikana jazztiedon levittämisestä Suomessa huolehti ensin ruotsinkielinen Swing ja sitten sen seuraaja YAM, jotka ilmestyivät vuosina 1942–1944. Rytmi alkoi ilmestyä uudelleen vasta vuonna 1949. Vaikka Cecil Backmansson oli edelleen mukana, varsinaisen työn tekivät nuoret jazzaktivistit Paavo Einiö, Johan Vikstedt ja Harry Orvomaa. Vuonna 1949 ilmestyi neljä numeroa. Uuden Rytmin ensimmäisessä numerossa oli muun muassa juttu Suomessa pitkän kiertueen tehneestä trumpetisti Peanuts Hollandista, Olli Hämeen artikkeli bebopista sekä levyarvosteluja, joissa esillä oli Kauko Viitamäen kvintetin orkesterikilpailun voiton ansiosta tekemä ensimmäinen suomalainen bebop-levytys.
Uudessa tulemisessa Rytmin sisältönä oli parin ensivuoden aikana muun muassa seikkaperäisiä kuvauksia orkesterikilpailuista, samoin Olli Hämeen juttuja tuolloin ajankohtaisista moderneista muusikoista. Uudeksi sisällöksi tulivat vuodesta 1950 alkaen Rytmin suosikkiäänestykset, joissa useimmat soitinsarjojen ykkössijat menivät 1940-luvun lopulla esiin nousseille muusikoille.
Backmanssonin jälkeen lehteä ryhtyi vetämään Paavo Einiö, jonka päätoimittajakausi jatkuii aina vuoteen 1966 asti. Merkittävä muutos tapahtui 1954, jolloin lehden koko pieneni A4:stä A5:een, jollaisena se sitten myös säilyi Einiön kauden loppuun asti.
Lehden kustantajaksi tuli 1950-luvun alussa levy-yhtiö Scandia-Musiikki Oy:tä lähellä oleva Rytmi-Musiikki Oy. Mikään kultakaivos Rytmi ei ollut uudellekaan kustantajalle, sillä levikki liikkui tuhannen kappaleen tienoilla.
Sisällössä huomioitiin hyvin esimerkiksi Einiön Suomeen tulleiden jazzartistien vierailut. Niiden ohella tilaa saivat kotimaiset orkesterit ja muusikot. Levyarvosteluja oli runsaasti, sillä jazzin ohella lehdessä huomioitiin 1950-luvun loppuun asti myös iskelmälevyt. Uudeksi sisältöainekseksi tulivat 1950-luvun loppupuolella amerikkalaisesta Down Beat -lehdestä omitut sokkotestit, joissa useimmiten muusikot arvailivat levytysten tekijöitä ja antoivat niille pisteitä.
Käytännön toimitustyö siirtyi Einiön muiden kiireiden takia ennen pitkää toimitussihteerille. Tehtävästä vastasi vuodesta 1957 alkaen Olli Häme ja hänen jälkeensä vuodesta 1960 Erkki Pälli. Taloudeltaan Rytmi oli jatkuvasti niin pahoissa vaikeuksissa, että sitä uhkasi lopettaminen. Mutta erilaisilla järjestelyillä Einiö pystyi pitämään sen hengissä vuoteen 1966, jolloin hän luovutti lehden kustannusoikeudet tuona vuonna perustetulle Suomen Jazzliitolle.
Jazzliiton hoiviin
Jazzliitto julkaisi Rytmiä vuosina 1967–1968. Lehden päätoimittajana oli Atte Blom, joka kehitti apureineen aiemmin sisällöllisesti ja visuaalisesti kuivakkaasta Rytmistä ulkoasultaan räiskyvän ja sisällöltään monitaiteellisen julkaisun. Blomin ja hänen kumppaneidensa into kuitenkin sammui pian, ja kalliisti tehdystä lehdestä tuli taloudellinen riippa liitolle. Jälleen Rytmi oli lopettamisvaarassa.
Pelastajaksi tulivat radiotoimittaja ja jazzpianisti Matti Konttinen ja Kirjapaino Novan toimitusjohtaja ja trumpetisti Seppo Terämaa. Novasta tuli kustantaja ja Konttisesta päätoimittaja. Pari ensimmäistä vuotta menivät hyvin, mutta 1970-luvun alkupuolella alkoivat taas vaikeudet. Lehden ilmestyminen harveni johtuen paljolti siitä, että lehden avustajien lupaamat artikkelit olivat myöhässä tai eivät tulleet ollenkaan. Vuonna 1974 Terämaa ja Konttinen olivat valmiita luovuttamaan. Rytmin tarina näytti jälleen loppuvan.
Taas löytyivät uudet pelastajat. He olivat Jazzliiton puheenjohtajaksi 1975 tullut toimittajataustainen ja Scandia-Musiikin tiedotuspäällikkönä ollut Matti Laipio ja liiton toiminnanjohtaja Lauri Karvonen. Rytmi päätettiin palauttaa Jazzliitolle, ja siitä tehtiin liiton jäsenlehti. Laipiosta tuli päätoimittaja ja Karvosesta toimitussihteeri.
Uusien tekijöiden Rytmi oli varsinkin alussa ulkoasultaan vaatimaton ja sisällöltään runsaasti liiton jäsenasioita käsitellyt leikkaa/liimaa-tekniikalla tehty julkaisu, joka ilmestyi neljä kertaa vuodessa. Vähitellen lehden ulkoasu ja sisältö paranivat uusien kirjoittajien tullessa mukaan. Taloutta paransivat myös ilmoitustulot. Erityisesti Rytmissä ilmoittivat levy-yhtiöt, joiden julkaisemille ja maahantuomille jazzlevyille Rytmi koettiin oikeaksi markkinointikanavaksi.
Rytmi hyödytti myös Jazzliittoa. Lehden saivat kaikki liiton jäsenyhdistysten jäsenet. Tuon edun ansiosta liittoon tuli uusia yhdistysjäseniä. 1970-luvun lopulla Rytmin levikki oli jo noin 3 000.Vuonna 1980 liiton puheenjohtajaksi tuli Jaakko Tahkolahti, josta myös tuli Rytmin päätoimittaja vajaaksi kahdeksi vuodeksi. Hänen aikanaan lehden ulkoasu uudistettiin nykyaikaisemmaksi.
Kustantajat vaihtuivat tiuhaan
Jazzliitto luopui Rytmin julkaisemisesta vuoden 1981 lopulla. Uudeksi kustantajaksi tuli tamperelainen Fanzine ja päätoimittajaksi Jouko Turunen. Fanzine luopui Rytmistä vuonna 1985. Sen jälkeen lehteä kustansi Turusen osaksi omistama Hieronymus Oy, jolta kustannusoikeudet siirtyivät Lehtimiehet Oy:lle vuonna 1986. Uusi kustantaja sai kuitenkin jo vuodessa tarpeekseen tappiollisen lehden julkaisemisesta. Seuraavaksi Larri Helminen jaksoi vuoden oman yhtiönsä nimissä, mutta sitten Rytmin ilmestyminen lakkasi.
Neljän vuoden tauon jälkeen Rytmin kustannusoikeudet siirtyivät Novomedia Oy:lle, joka ryhtyi 1991 julkaisemaan lehteä Rytmimusiikin nimellä. Päätoimittajaksi tuli Matti Poijärvi. Lehti ei enää ollut jazzlehti, vaan se oli suunnattu musiikin ammattilaisille sisällön pääpainon ollessa soitin- ja laiteteknologiassa.
Novomedialta lehti siirtyi valtion omistamalle Painatuskeskus Oy:lle, myöhemmälle Edita Oy:lle. Seuraava kustantaja vuosina 1999–2005 oli Rytmimedia, jolta Rytmi siirtyi Pop Media Oy:lle. Sinänsä korkeatasoisen musiikkilehden, mutta jazzsisällöltään vähäisen Rytmin viimeiset päätoimittajat olivat Mikko Aaltonen vuosina 2005–2008 ja Heta Hyttinen vuodesta 2009 vuoteen 2013, jolloin Rytmi lopullisesti lakkautettiin.
Jazzrytmit ilmestyi painettuna 14 vuotta
Rytmin lisäksi Suomessa on ilmestynyt muitakin jazzlehtiä. Merkittävin niistä on ollut Jazzrytmit, joka sai alkunsa toukokuussa 1994. Aiemmin talvella Suomen Jazzliiton hallituksessa oli päätetty järjestää Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä Jazz Jamboree -tapahtuma, jonka tarkoituksena oli esitellä suomalaisia bändejä niin yleisölle kuin myös festivaali- ja keikkajärjestäjille.
Tähän tilaisuuteen tarvittiin myös esittelylehti. Liiton silloinen toiminnanjohtaja Timo Vähäsilta ei halunnut sen tekijäksi. Sitä vastoin hallituksessa istunut kuopiolainen mediayrittäjä Osku Rajala ilmoitti halukkuutensa tehtävään.
Ensimmäinen Jazzrytmit ilmestyi yhteistyössä Jazzliiton kanssa Jamboreessa 10.5. Alkujaan oli tarkoitus julkaista vain yksittäinen Jamboree-numero, mutta Rajala halusi jatkaa lehden tekemistä. Jazzliitto oli vuodesta 1987 alkaen julkaissut tiedotuslehden kaltaista sisällöltään niukkaa JazzIt!-julkaisua, mutta jo loppuvuonna 1994 todettiin, ettei Suomen kaltaisessa pienessä maassa ollut tilaa kahdelle jazzlehdelle. Niinpä Jazzrytmit ja JazzIt! päätettiin sulauttaa.
Vuonna 1995 Jazzrytmeistä tulikin käytännössä Jazzliiton jäsenlehti. Noihin aikoihin jazzlehdelle olikin tilausta, sillä aiemmin Jazzliitonkin julkaisema Rytmi oli erinäisten kustantajavaihdosten jälkeen erkaantunut aiemmasta linjastaan ja suuntautunut musiikkiteknologiaa painottavaan sisältöön.
Aluksi Jazzliiton ja Jazzrytmien yhteiselo vaikutti sujuvan hyvin, sillä liiton toimintakertomuksessa 1995 todettiin Jazzrytmien ajavan suomalaisen jazzin asiaa voimakkaasti eteenpäin ja tavoittavan suuren määrän lukijoita. Kertomuksessa todettiin myös kuusi kertaa vuodessa ilmestyvän, vähintään 32-sivuisen lehden olevan myönteisin ilmiö koko jazzkentässä.
Varsin pian lehden julkaisemiseen alkoi liittyä erilaisia skismoja. Tabloidikoossa ilmestyneen lehden ulkoasua ja juttujen tasoa arvosteltiin, samoin kritisoitiin sisällön painottumista vanhempaan jazziin vastoin liiton toiminnanjohtajan ja joiden hallituksen jäsenten jazzmakua. Ja toki taloudesta riitti kärhämiä.
Vaikka lehti oli muodollisesti Jazzliiton äänenkannattaja, sen panostus lehteen oli vähäistä ja taloudellinen riski jäi Rajalalle. Lehden asema Jazzliiton äänenkannattajana päättyikin 2000-luvulle tultaessa.
Jazzrytmit ilmestyi painettuna tabloidikokoisena lehtenä vuoteen 2008 asti. Sinä aikana siinä julkaistiin lukuisten kirjoittajien ja kuvaajien tuhansia juttuja ja kuvia. Noina neljänätoista vuotena Jazzrytmit ehti dokumentoida ansiokkaasti ja laajasti suomalaista jazzkenttää käytännössä ainoana alan mediana.
Verkkojulkaisuksi muuttumisen jälkeen Jazzrytmit on edelleenkin säilynyt jazzia monipuolisesti käsittelevänä mediana. Lehden perustaja Osku Rajala jatkoi päätoimittajana vuoteen 2021 asti. Julkaisuoikeuksien siirryttyä Suomen PerinneJazz ry:lle päätoimittajaksi tuli Harri Aavaharju.
Sanomalehtien jazzkritiikit
Sanomalehdissä jazzista on kirjoitettu sadan vuoden aikana runsaasti mutta tosimielessä vasta toisen maailmansodan jälkeen. Hyvä esimerkki kehityksestä on jazzkritiikki, joka muodostaa jazzkirjoittelun lajeista aivan oman lukunsa.
Ensimmäiset nykyaikaiset jazzkritiikit Suomessa ilmaantuivat sanomalehtiin vuonna 1950. Mikko Mattlarin väitöskirjatutkimuksen mukaan Suomen ensimmäinen jazzkriitikko oli Helsingin Sanomien nimimerkki Bix eli Paavo Einiö, joka tuolloin toimi Rytmin päätoimittajana. Muita Helsingin Sanomien kriitikkoja 1950-luvulla olivat muusikko ja radiotoimittaja Erkki Melakoski sekä harrastelijamuusikot Lauri Cederberg ja Tapio Hase.
Pian muissakin lehdissä alkoi näkyä jazzkritiikkejä. Kirjoittajiksi tuli muusikkoja, kuten kitaristit Sami Ahokas (Suomen Sosialidemokraatti) ja Åke Granholm (Uusi Suomi), rumpali Manu Teittinen (Eteenpäin) sekä radiotoimittaja Lars-Olof Landén (Nya Pressen) ja Rainer Lucander (Hufvudstadsbladet). Aiheina olivat alkuun konsertit. Levyarvostelut seurasivat perässä muutamaa vuotta myöhemmin.
Lehtiarvostelut nostivat jazzin arvostusta, ja Mattlarin mukaan 1950-luvun lopulla suomalaisissa lehdissä pohdittiin jo laajalti, onko jazz taidetta vai ei. Toki jazz itsekin oli hakeutumassa uusiin taiteellisiin suuntiin. Kun päivälehtien arvostelut sitten seuraavalla vuosikymmenellä alkoivat siirtyä nuorten palstoilta ja viihdeosastoilta kulttuurisivuille, jazzin status nousi jo kohisten.
Itsenäistä jazzjournalismia
Jazzarvostelijat toimivat erilaisissa musiikkialan tehtävissä. Paavo Einiö järjesti samaan aikaan konsertteja toimiessaan jazzkriitikkona. Moniin aikakauslehtiin kirjoittanut Mauno Maunola oli ammattibasisti ja aktiivinen musiikkialan järjestöissä.
Musiikin toimialasta irrallaan olleet musiikkikirjoittajat alkoivat yleistyä vasta 1960-luvulla. Kirjoituksista alkoi tulla journalistisia: itsenäisiä, eriteltyjä ja kriittisiä. Ylilyönneiltä ei varsinkaan 1970-luvulla vältytty. Oli kyse jazzista, rockista tai iskelmästä, kulttuurisivujen kritiikkipalstoilla pidettiin tarkasti silmällä musiikkiesitysten mahdollisia kytköksiä kaupallisuuteen tai liian helppotajuisiin esteettisiin ratkaisuihin. Kokeilijat edustivat parasta jazzia. Vanha jazz oli hyvää, jos se vain oli tarpeeksi vanhaa, ja niinpä dixieland ja swing vähitellen saivat synninpäästön.
Helsingin Sanomissa vaikutti 1960–1980-luvuilla monia jazzkriitikoita, esimerkiksi muusikkona paremmin tunnettu Pekka Pöyry vuosina 1966–1968 ja rockkritiikkejäkin kirjoitellut Julius Heikkilä vuosina 1968–1981. Heikkilän perintöä jatkoi Jukka Hauru. Lauri Karvonen vaikutti hänkin pitkään ja kirjoitti kritiikkien lisäksi esimerkiksi jazzhistoriasta.
Uudessa Suomessa Åke Granholm jatkoi kriitikkona vuonna 1981 sattuneeseen äkilliseen kuolemaansa asti. Hänen jälkeen lehdessä kirjoittivat jazzista Hannu Lahtonen, Matti Laipio ja Tapani Tommola. Hufvudstadsbladetin jazzkriitikkona toimi pitkään Thor Forsskåhl ja hänen jälkeensä Jan-Erik Holmberg. Muita sanomalehtien jazzkriitikkoja ovat olleet muiden muassa Ilari Tapio (Satakunnan Kansa), Jarmo Wallenius (Turun Sanomat), Erik Ahonen ja Jussi Niemi (Aamulehti), Seppo Lemponen ja Jorma Lahdenmäki (Pohjalainen), Marita Nyrhinen (Ilkka) sekä Sakari Karttunen (Kaleva).
Arvostelut muuttuivat 1990-luvulla rennommiksi, kun jazzin kelpuuttamisprosessi oli käyty loppuun ja kun käsitys kulttuurista ja sen rajoista muutenkin pehmeni Suomessa. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa jazzkriitikko Harri Uusitorppa suosi ymmärtävämpää otetta kuin edeltäjänsä ja pohti paljon jazzin asiayhteyksiä.
Jazzkritiikistä YouTubeen
Sanomalehtien kulttuurisivuilla kulttuurin skaala laajeni 1990-luvulla, mutta palstatila ei. Jazzjuttujen elintila kapeni. Digitalisoituminen joudutti kehitystä. Säännölliset jazzkritiikkipalstat katosivat sanomalehdistä, ja myös aikakauslehdet kokivat kovia. Jazzia jossain määrin kannatellut Rytmi sulautui vuonna 2014 rocklehti Soundiin, ja jäljelle jäi vain Jazzrytmit, joka oli muuttunut verkkojulkaisuksi jo vuonna 2008.
Jazztieto siirtyi 2000-luvulla printistä verkkoon. Jazzrytmien lisäksi merkittävä verkkojulkaisu on ollut Pentti Ronkaisen jo 2000-luvun alussa perustama SuomiJazz.com, joka tarjoaa jazzin ystäville laajan tietokattauksen uutisista konsertti- ja levyarvosteluihin. Kolmas keskeinen verkkoalusta on Jazz Finland, jota Suomen Jazzliitto on ylläpitänyt vuodesta 2013 lähtien.
Jazzjournalismi ei ole kuollut, se vain on palannut juurilleen eli talkoohengessä toteutettuun jazztiedon levittämiseen ja jazzmusiikin arvioimiseen. Sosiaalisen median alustoilla ja esimerkiksi YouTuben monilla kanavilla jazzia koskevat keskustelut, podcastit, soittolistat ja esittelyt elävät monenkirjavina. Journalistisia blogejakin on väliin ilmaantunut, esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilla vuosina 2020–2024 julkaistu Katri Kalliopään Jazzkeittiö.
Matti Laipio on tässä kirjoittanut jazzin aikakauslehdistä ja Janne Mäkelä sanomalehdistä.
Lähteet
Jukka Haavisto: Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa. Alk. 1991. Uudistettu painos. Musiikkiarkisto 2016.
Mikko Mattlar: ”Ei mitä hyvänsä rilutusta”. Populaarimusiikin tie legitiimiksi kulttuuriksi Helsingin Sanomissa 1950–1982. Musiikkiarkisto JAPA: Helsinki 2015.
Janne Mäkelä: Säätäjä. Suomen Jazzliitto 50 vuotta. Suomen Jazzliitto: Helsinki 2016.