Suomalaista jazzkenttää hallitsi 1970-luvulla jo edellisenä vuosikymmenellä esiin noussut suhteellisen harvalukuinen muusikkojoukko. 1980-luvulla he saivat rinnalleen monia pariakin vuosikymmentä nuorempia soittajia, jotka toivat uusia piirteitä Suomijazziin.
Suomalainen jazz sai lisää kansainvälistä tunnustusta. Yksi sellainen oli Kari Kompan voitto Euroopan yleisradioliitto EBU:n jazzsävellyskilpailussa vuonna 1981 Tethys-teoksellaan. Samassa kilpailussa Jukka Linkola tuli toiseksi.
Suomalaisia muusikkoja osallistui säännöllisesti myös erilaisiin kansainvälisiin projektiluontoisiin hankkeisiin pääasiassa Ylen EBU-yhteistyön puitteissa. Kansainvälisen menestyksen kannalta poikkeuksellista oli trumpetisti Simo Salmisen (1956–2014) pääsy vakiosoittajaksi amerikkalaisiin huipputason isoihin orkestereihin.
Thad Jones ja Mel Lewis olivat johtaneet UMO:a syksyllä 1977 ja kuulleet Simo Salmista. Kun heidän orkesterinsa oli seuraavana vuonna Euroopan-kiertueella, Salminen pyydettiin paikkaamaan orkesterin vakinaista trumpetistia pitkän kiertueen ajaksi. Yhteistyö jatkui Salmisen muutettua 1979 New Yorkiin, missä hän soitti vakituisesti Mel Lewisin orkesterin maanantaikeikoilla Village Vanguard -klubilla ja oli mukana orkesterin Euroopan-kiertueella 1980. Lisäksi hän soitti myös Machiton salsaorkesterissa tehden myös studiokeikkoja ja tuurauksia Broadwaylla.
Seuraava askel oli kutsu Buddy Richin isoon orkesteriin, jossa Salminen päätyi lead-trumpetistiksi. Richin kanssa Salminen soitti puolitoista vuotta Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Hän palasi Suomeen 1983, jatkoi soittamistaan UMO:ssa ja teki myös opetus- ja studiotöitä.
Uudenlaista kansainvälistymistä olivat myös muutamat suomalaisten muusikkojen tekemät levyt amerikkalaisten huippusoittajien kanssa. Ensimmäinen oli Eero Koivistoisen New Yorkissa vuonna 1983 äänitetty Picture In Three Colours, jolla soitti useita hänen Berklee-aikojensa opiskelutovereitaan, kuten kitaristi John Scofield, rumpali Jack DeJohnette ja basisti Ron McClure. Lisäksi mukana olivat trumpetisti Tom Harrell ja pianisti Jim McNeely. Hyvän kritiikin saanut levy julkaistiin aluksi Suomessa, myöhemmin Saksassa ja Japanissa.
Koivistoinen teki vuonna 1992 vielä toisen albumin amerikkalaismuusikkojen kanssa. Edelliseltä levyltä mukana olivat Scofield, DeJohnette ja McClure, uusina trumpetisti Randy Brecker, pasunisti Conrad Herwig ja pianisti Dave Kikoski. Altered Things -albumin julkaisi hollantilainen Timeless Records.
Koivistoista nuorempi rumpali Jukkis Uotila verkostoitui New Yorkissa opiskeluaikoinaan 1980-luvun vaihteessa. Myös hän kokosi edustavan muusikkojoukon studioon. Joulukuussa 1983 äänitetyllä Introspection-albumilla mukana olivat Randy Brecker (trumpetti), tuleva Sibelius-akatemian kuunniatohtori Dave Liebman (sopraanosaksofoni), Bob Mintzer (tenorisaksofoni), Bill Frisell (kitara), Dave Samuels (vibrafoni) ja Michael Formanek (kontrabasso). Levyn julkaisi Finnlevy Polydor-merkillä.
Uusia festivaaleja ympäri Suomea
1980-luku merkitsi myös jazzin valtakunnallisuuden voimistumista Suomessa. Osaltaan tähän vaikutti monien uusien jazzfestivaalien syntyminen ympäri maata. Pori Jazz säilytti silti selkeän johtoasemansa festivaalikentässä niin artisti- kuin yleisömäärissä. Vaikka Porissa kuultiin Steve Ray Vaughanin ja James Brownin kaltaisia jazzin ulkopuolelta tulevia artisteja, festivaalin ohjelmisto säilyi edelleen selkeästi jazzpitoisena.
Ensimmäinen uusista festivaaleista oli marraskuussa 1981 alkanut arktinen Kaamosjazz Inarissa. Tankavaaran Vanhan Vaskoolimiehen kahvilasta festivaali levisi seuraavina vuosina eri puolille Saariselkää. Vuonna 2023 viimeisen kerran järjestetyssä Kaamosjazzissa esiintyi vuosien varrella pääosin kotimaisia artisteja.
Aikajärjestyksessä toinen oli Jazzkerho Breakin vuonna 1982 perustama Tampere Jazz Happening. Sen ohjelmaprofiili oli alusta alkaen moderniin ja free-jazziin suuntautunut. Se tarjosi ohjelmistossaan sekä kotimaisia että ulkomaisia artisteja. Alkuvuosina loka-marraskuun vaihteessa järjestetyllä festivaalilla kuultiin yleensä kotimaisten artistien lisäksi muutama ulkomaalainen esiintyjä, jotka useimmiten edustivat modernin genren kärkipäätä. Vuosien varrella esiintyjä- ja yleisömääriä kasvattaneen tapahtuman organisointi siirtyi vuonna 1990 Breakilta osaksi Tampereen kaupungin kulttuuripalveluita. Vakaamman rahoituspohjan ansiosta festivaalin nousi yhdeksi Euroopan merkittävimmistä jazztapahtumista lajissaan.
Imatra Big Band Festival (IBBF) sai alkunsa vuonna 1983. Sen tausta oli Imatralla jo 1970-luvun puolivälistä lähtien järjestetyissä musiikkileireissä. Vuosien varrella tapahtumasta kasvoi mittava kesäfestivaali, jonka esiintyjinä oli monien amerikkalaisten nimekkäiden jazzmuusikoiden lisäksi myös blues- ja viihdeartisteja. Parhaimmillaan kävijöitä oli ilmaiskonsertit mukaan lukien jopa 50 000. Vuonna 2014 IBBF joutui taloudellisten vaikeuksien takia lopettamaan. 2020-luvulla se järjestettiin kahdesti uudelleen.
Vuonna 1984 syntyi Kalottjazz & Blues, joka oli erikoislaatuinen Suomen ja Ruotsin välisen rajan ylittävä yhteisfestivaali. Sen järjestäjinä olivat Tornion ja Haaparannan kaupungit sekä jazzyhdistys Riverside Jazz ry. Kesäkuussa järjestetty tapahtuma oli suurimmillaan 2000-luvun vaihteessa, jolloin konsertteja oli neljänä päivänä ympäri kumpaakin kaupunkia. Syksyllä 2025 Haaparannan kaupunki ilmoitti, ettei se enää tue festivaalia, mikä merkitsi festivaalin loppumista.
Niin ikään vuonna 1984 alkanut Kainuun Jazzkevät Kajaanissa oli jazztapahtuma, jonka menestyskausi ulottui 1990-luvun alkuun. Tuona aikana Kajaanissa ja lähikunnissa esiintyi kotimaisten huippujen lisäksi lukuisia maailmanluokan jazzartisteja, kuten trumpetistilegenda Dizzy Gillespie vuonna 1989. Valtaosin Kajaanin kaupungin rahoittamalla tapahtumalla oli vuosien aikana monia järjestäjiä. Viimeisen kerran se järjestettiin vuonna 2007.
Helsingin toistaiseksi suurimittaisin jazztapahtuma on ollut vuosien 1984–1990 Helsinki Sea Jazz. Se oli UMO:n ja Helsingin juhlaviikkojen yhdessä järjestämä festivaali, jonka pääkonsertit pidettiin aluksi Suomenlinnassa ja myöhemmin Sinebrychoffin puistossa. Niiden lisäksi tapahtuma levisi ravintoloihin ja klubeihin. Perinteenä oli myös päiväristeily Silja Linen laivalla. Varsinkin alkuvuosina festivaalilla esiintyi lukuisia jazzin huippuartisteja. Loppuvuosina esiintyjäpainotusta siirrettiin taloudellisista syistä kotimaisiin esiintyjiin kävijämäärien samalla romahtaessa.
Toinen lyhytaikaiseksi jäänyt helsinkiläinen festivaali oli 1990-luvun vaihteessa järjestetty Helsinki Winter Jazz, jolla oli kunnianhimoinen ohjelmaprofiili. Tarjolla oli pääosin moderneja suuntauksia edustavien huipputason amerikkalaisartistien lisäksi eurooppalaista ja suomalaista nykyjazzia.
Keitele Jazz oli Äänekoskella vuosina 1985–2019 järjestetty festivaali, jonka esiintyjät olivat alkuvuosina pääosin kotimaisia, paikallisissa ravintoloissa soittaneita jazzyhtyeitä. Vuonna 1996 festivaali kasvoi, kun sen konsertteja siirrettiin suurtelttaan ja ulkoilmalavoille, mikä mahdollisti nimekkäiden ulkomaisten artistien kiinnittämisen. Jazziin ja bluesiin nojautunut ohjelmisto laajeni 2000-luvulla rockin ja nykykansanmusiikin tyyleihin, mikä toi lisää yleisöä. Kulut kuitenkin kasvoivat ja johtivat raskaisiin tappioihin.
Edelleenkin elinvoimainen Espoon April Jazz järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987. Se on alusta lähtien ollut kansainvälinen festivaali, jonka ohjelmisto on tarjonnut vuosien varrella amerikkalaisten huippuartistien lisäksi monia eurooppalaisia ja kotimaisia esiintyjiä sekä myös modernia kansanmusiikkia. Festivaalin vakiosiintyjä on ollut Espoo Big Band, jolla on useina vuosina ollut ulkomaisia solistivieraita. Orkesteri on lisäksi esittänyt uusia kotimaisia big band -teoksia. Tapiolassa alkanut April Jazz levittäytyi 2020-luvulla myös Helsingin puolelle.
Toinen vuonna 1987 alkanut ja yhä toimiva festivaali on Taalintehtaalla järjestettävä Baltic Jazz, joka ainoana festivaalina on keskittynyt perinteiseen jazziin, swingiin ja dixielandiin. Tapahtuman vakioesiintyjät ovat olleet DDT Jazzband ja Kari Sarpila. Nykyään Baltic Jazz on osa Saaristomeren Archipelago Sea Jazz -festivaaliketjua.
Edelleen toimiva tapahtuma on myös Raahen Rantajatsit, joka järjestettiin ensimmäistä kertaa kaupungin kulttuuritoimen aloitteesta paikallisen jazzyhdistyksen Rajatsi ry:n kanssa vuonna 1989. Rantajatsin ohjelmaprofiili selkiytyi 1990-luvulla painottamaan free-henkistä modernia jazzia, jonka nimekkäitä edustajia Yhdysvalloissta ja Euroopasta on vuosien varrella kuultu runsaasti. Nykyään festivaalin taiteellinen johtaja on Suomeen 1990-luvulla asettunut ranskalaissyntyinen tuottaja Charles Gil.
Eräänlainen festivaali festivaalin sisällä oli Pori Jazzissa vuonna 1988 alkanut Ultra Music Meeting, joka järjestettiin vuoteen 1991 asti yhteistyössä Suomen Jazzliiton kanssa. Näinä vuosina Porin Nuorisokeskuksessa esiintyi muun muassa New Yorkin silloisen downtown-suuntauksen johtavia muusikkoja ja lisäksi muita amerikkalaisia ja eurooppalaisia artisteja sekä kotimaisia soittajia workshop-luontoisissa kokoonpanoissa. Jazzliiton vetäydyttyä Porista Ultra jatkui eri muodoissa 2000-luvulla.
Kahden nuoren läpimurto
Kahden nuoren suomalaismuusikon läpimurto Pori Jazzissa kuuluu 1980-luvun jazztapauksiin. Ensimmäinen sattui vuonna 1984, kun Kirjurinluodolla lauantain pääkonsertissa esiintynyt maineikas laulaja Sarah Vaughan pyysi lavalle 16-vuotiaan vibrafonistin Severi Pyysalon soittamaan kanssaan. Vaughan ja festivaaleilla myös soittanut saksofonisti Paquito D’Rivera olivat kuulleet Pyysaloa edellisen illan jameissa ja vakuuttuneet hänen kyvykkyydestään. Vaughanin ja Pyysalon yhteisesiintymisestä tuli vuoden 1984 Pori Jazzin mediatapaus. Tarina jatkui, kun muutaman viikon kuluttua Pyysalo oli jo New Yorkissa soittamassa D’Riveran kanssa.
Vuonna 1986 Hotelli Juhana Herttuassa jami-isäntänä oli kuuluisa klarinetisti Tony Scott. Noissa jameissa sekä Scott että kuulijat hämmästyivät Huittisista kotoisin olleen 18-vuotiaan alttosaksofonistin Jukka Perkon virtuoosimaisesta soitosta. Mediassa Perko julistettiin uudeksi Birdiksi Charlie Parkerin mukaan. Bebopia hän pääsikin soittamaan tosissaan jo seuraavana vuonna, kun Dizzy Gillespie pyysi Perkon orkesteriinsa. Gillespien kanssa Perko soitti kaksi vuotta Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Asematunneliin ja Kappeliin Groovyn jälkeen
Groovy-klubin toiminta Helsingissä alkoi takkuilla 1980-luvun puolivälissä. Tämän havaitsi myös Helsingin tuolloinen apulaiskaupunginjohtaja Heikki S. von Hertzen, joka elokuussa 1985 ehdotti uuden jazzklubin perustamista. Paikaksi hän ehdotti Helsingin Asematunnelissa toiminutta entistä tanssistudiota. Hanke toteutui, ja Studio Julius avattiin seuraavana vuonna. Siitä tuli myös UMO:n kotipesä, missä se harjoitteli ja konsertoi. Samalla Studio Julius tarjosi areenan muillekin yhtyeille.
Parin alkuvuoden jälkeen tilaa remontoitiin ja sisäänkäyntiä parannettiin. Uudistettu klubi avattiin maaliskuussa 1988. Myös nimi muuttui. Uutena nimenä oli UMO Jazz Center. Myös Jumo Jazz Clubin nimellä toiminut klubi oli käytännössä kunnallinen jazzklubi, sillä Helsingin kaupunki tuki sitä taloudellisesti.
Asematunnelin jazzklubilla kuultiin monia mieliinpainuneita konsertteja. UMO:n kapellimestarivieraina nähtiin muiden muassa legendaariset Gil Evans ja George Russell ja solistivieraina useita kuuluisia amerikkalaisia ja eurooppalaisia muusikkoja ja vokalisteja. Toki myös suomalaiset säveltäjät saivat tilaa UMO:n konserteissa. Jazztoiminta Asematunnelissa jatkui aina vuoteen 1994 asti.
Toisenlainen 1980-luvulla toiminut klubi oli niin sanottu Bullworkers-klubi, joka aloitti helmikuussa 1987 ravintola Kappelin kellarissa. Se ei ollut konserttipaikka, vaan sunnuntaisin toiminut jam session -klubi, jonne saattoi kuka tahansa tulla soittamaan. Pian siellä soitti Suomijazzin eturivin eri-ikäisiä muusikkoja, jotka vetivät paikalle runsaasti kuulijoita. Suuren suosion vuoksi klubitoiminta siirtyi kellarista yläkerran tilavampaan ravintolaan. Toiminta loppui syksyllä 1989 Kappelin mentyä remonttiin.
Pentti Lahti
UMO:n perustajajäseniin kuuluva Pentti ”Pena” Lahti (s. 1945) aloitti ammattilaisuransa tanssiorkestereissa yhtenä työnantajanaan laulajalegenda Olavi Virta. Niistä hän eteni jazziin. Lahti on soittanut UMO:n ohella monenlaisissa kokoonpanoissa kaihtamatta kokeellistakaan musiikkia.
Lahden hallitsema soitinarsenaali on varsin laaja. Se kattaa saksofonien lisäksi erilaiset huilut ja harvinaisempiakin puhaltimia. UMO:ssa Lahti soitti alussa pääasiallisesti baritonisaksofonia, mutta vuonna 1980 hänet nimitettiin ykkösaltistiksi eli saksofonisektion johtajaksi. UMO:ssa hän soitti vuoteen 2010 asti.
Lahden ansiolistaan 1970- ja 1980-luvuilla lukeutuivat jäsenyydet muun muassa Jukka Linkolan Octetissa sekä Ilkka Niemeläisen Instinctissa ja Wasama-kvartetissa. Myöhempiä yhtyeitä ovat olleet Eero Hämeenniemen Nada ja Paroni Paakkunaisen kokoama saksofonikvartetti Saxperiment.Lahdella on ollut omiakin kokoonpanoja. Hänen pitkäaikainen soittokumppaninsa oli UMO:ssa vuosina 1976–1992 soittanut romanialaislähtöinen pasunisti Mircea Stan, jonka kanssa Lahti teki Frienship and Collaboration -duolevyn vuonna 1985. Lahden toinen oma levyn Baranbaran ilmestyi vuonna 2002. Levyllä oli mukana myös jousisoittajia ja laulajia. Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnon Lahti sai 1983.
Jarmo Savolainen
Pianisti, kosketinsoittaja ja monipuolinen säveltäjä Jarmo Savolainen (1961–2009) aloitti uransa progressiivista rockia soittaneessa Finnforest-yhtyeessä 1970-luvun lopulla Kuopiossa. Jazziin hän keskittyi 1980-luvun alkuvuosina opiskellessaan Berklee Collegessa Bostonissa pääasiassa soinnutusta ja säveltämistä. Suomeen palattuaan Savolainen kokosi nonetin, joka koostui pääosin UMON:n soittajista. Yhtye esiintyi satunnaisesti ja levytti pääosin Savolaisen omia sävellyksiä sisältäneen yhden albumin vuonna 1985. 1980-luvulla hän teki myös yhden albumin kvartettinsa kanssa sekä kaksi duolevyä, toisen basisti Make Lievosen ja toisen pianistikollega Seppo Kantosen kanssa. Soololeynsä Songs for Solo Piano hän julkaisi 1990.
Musiikillisen laaja-alaisuutensa ansiosta Savolaisesta tuli nopeasti kysytty muusikko sekä pianistina että sähköisten kosketinsoittimien taitajana. Hän myös ryhtyi säveltämään muun muassa big bandeille sekä elokuva- ja televisiomusiikkia. 1990-luvulla Savolainen levytti useita albumeja hollantilaiselle A-Recordsille. Kaksi niistä tehtiin New Yorkissa. Ensimmäisellä levyllä mukana oli amerikkalaisia muusikoita, toisella taas kansainvälisempi kokoonpano, jossa oli amerikkalaisia ja suomalaisia muusikkoja sekä ruotsalainen basisti. Yrjö-palkinnon Savolainen sai 1994.
2000-luvulla Savolainen esiintyi pääosin trionsa kanssa ja soitti paljon ulkomailla perustellen tätä rajallisilla työmahdollisuuksilla Suomessa. Hän kuoli äkillisesti sairaskohtaukseen Helsingissä.
Raoul Björkenheim
Los Angelesissa vuonna 1956 syntynyt kitaristi ja säveltäjä Raoul Björkenheim opiskeli ennen muuttoaan Suomeen Berklee Collegessa. 1980-luvun alussa hän soitti Edward Vesalan Sound and Furyssa. Sen eräänlaisena sivuprojektina Björkenheim perusti Krakatau-yhtyeensä, jonka ensimmäisessä versiossa soittivat muiden muassa S&F:ssa mukana olleet saksofonistit Jorma Tapio ja Tapani Rinne. Kaksi ensimmäistä levyään yhtye teki pienelle tamperelaiselle Hieronymus-yhtiölle vuosina 1988 ja 1989. Indonesialaisen tulivuoren mukaan nimetyn Krakataun energinen musiikki sai myös kansainvälistä huomiota. Tuloksena oli ECM-yhtiölle tehdyt kaksi albumia, joista vuonna 1992 ilmestynyt Volition sai ensimmäisen Suomessa jaetun Jazz-Emman. Toinen ECM-albumi Matinale ilmestyi vuonna 1994. Levyt saivat hyvän kritiikin ulkomaita myöten, mutta yhtyeen toivoma kansainvälinen ura ei lähtenyt koskaan kunnolla käyntiin. Krakatau hajosi 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Jo Krakataun aikana Björkenheim oli soittanut muissakin kokoonpanoissa, kuten UMO:ssa, jolle hän myös sävelsi paljon teoksia 1990-luvun alussa. UMO on sittemmin tilannut Björkenheimilta useita teoksia, joiden esityksissä säveltäjä itse on monesti toiminut solistina. Säveltäjänä Björkenheim on kirjoittanut monenlaista musiikkia erityylisille ja -kokoisille orkestereille sinfoniaorkesteria myöten. Lisäksi hän tehnyt elokuvamusiikkia ja tanssiteoksia.
Krakataun jälkeisiä pitempään toimineita yhtyeitä Björkenheimilla ovat olleet Scorch Trio norjalaisten muusikkojen kanssa ja suomalaisista koostuva eCsTaSy.
Björkenheimin musiikillinen asteikko on tavattoman laaja. Vuosien varrella se on vaihdellut rankasta sähköisestä free jazzista kamarimusiikin kaltaiseen, ambientia lähentyvään herkkyyteen esityskokoonpanojen ulottuessa duoista big bandeihin. Kotimaisten soittokumppanien lisäksi Björkenheim on tehnyt yhteistyötä lukuisten amerikkalaisten ja eurooppalaisen muusikoiden kanssa ja levyttänyt uransa aikana yli 50 albumia sekä koti- että ulkomaisille yhtiöille. Yrjö-palkinnon Raoul Björkenheim sai jo uransa alkuvaiheissa vuonna 1984.
Jari Perkiömäki
Saksofonisti Jari Perkiömäki (s. 1961) aloitti soittamisen jo teini-ikäisenä kotikaupunkinsa Pori Big Bandissa, missä hän yleni orkesterin taiteelliseksi johtajaksi. Muutettuaan Helsinkiin Perkiömäki soitti pian myös Espoo Big Bandissa ja UMO:ssa. Hänellä oli jo 1980-luvun alusta lähtien myös omia yhtyeitä. Ensimmäisen levynsä Perkiömäki teki kvartettinsa kanssa vuonna 1985. Hän esiintyi 1980-luvulla yhtyeensä kanssa monilla ulkomaisilla festivaaleilla ja oli mukana erilaisissa workshop-kokoonpanoissa Euroopassa.
Perkiömäellä oli 1990-luvulla hard bopia soittanut kvintetti trumpetisti Mika Myllärin kanssa, mutta hän esiintyi muissakin kokoonpanoissa, kuten Hasse Wallin Asamaassa. Hänen myöhemmistä yhtyeistään erikoisin on ollut niin sanottua pygmi-jazzia esittävä yhtye laulajatar Sirkka Moströmin kanssa. Omia albumeja Perkiömäellä on kaikkiaan kolme. Toistaiseksi viimeisin on ollut Organic Baritone Quartet (2016). Yrjö-palkinnon hän sai 2005.
Perkiömäki aloitti 1983 opiskelut Sibelius-Akatemian jazzosastolla ja valmistui sieltä ensimmäisenä jazzmaisterina vuonna 1989. Hän jatkoi opintojaan, ja vuonna 2002 hän suoritti Suomessa ensimmäisenä taiteellisen tohtorintutkinnon jazzissa. Sibelius-Akatemiassa Perkiömäki toimi 2000-luvun alussa jazzosaston lehtorina ja osastonjohtajana. Akateemisen uran huipennus oli valinta Taideyliopiston rehtoriksi viisivuotiskaudeksi 2015–2020. Perkiömäki on lisäksi ollut järjestöaktiivi toimien luottamustehtävissä monissa musiikkialan organisaatioissa.
Antti Sarpila
Poikkeuksena ikätovereidensa suuntautumisesta moderniin ilmaisuun Antti Sarpila (s. 1964) on luonut uransa soittamalla perinnejazzia. Hänestä kehittyi jo varhain maailmanluokan muusikko erityisesti klarinetistina.
Porilainen Sarpila tapasi Pori Jazzissa 1980 kuuluisan amerikkalaisklarinetistin Bob Wilberin, joka otti hänet oppilaakseen. Yhteistyö huipentui Carnegie Hallissa vuonna 1982 pidettyyn Tribute to Benny Goodman -konserttiin, jossa Sarpila esiintyi solistivieraana.
Oma edelleen toimiva yhtye Antti Sarpila Swing Band syntyi jo vuonna 1982. Perustana olevaa kvartettia ovat vuosien varrella täydentäneet lukuisat vierailijat. Sarpila itse oli kotimaassaan pitkään DDT Jazzbandin vakiovierailija.
Sarpilalla on ollut myös mittava kansainvälinen ura, jonka aikana hän hän vieraillut lukuisten orkesterien solistina niin Euroopassa kuin myös Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Erityisen tiivis yhteistyö hänellä on ollut ruotsalaisen vibrafonistin Lars Erstrandin 1990-luvulla perustaman Swedish Swing Societyn kanssa. Sarpila on ollut yhdistysmuotoisen yhtyeen vakiojäsen pitkään ja esiintynyt sen useilla levyillä ja kiertueilla.
Sarpila on levyttänyt paljon Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa kumppaneinaan muiden muassa mentorinsa Bob Wilber sekä lukuisia amerikkalaisia ja eurooppalaisia swing-tyylin muusikkoja. Kotimaassa Sarpilan levyjä julkaisee hänen oma levy-yhtiönsä, jolle julkaisuja on kertynyt jo useita kymmeniä.
Vaikka Sarpila tunnetaan perinnejazzin soittajana, hän on kuitenkin osoittanut osaamistaan myös mukavuusalueensa ulkopuolella. Näyttöjä tästä ovat Severi Pyysalon kanssa vuonna 2001 ilmestynyt New Moods – New Sounds -albumi sekä 2020-luvulla toiminut Valtteri Laurell Pöyhösen nonetti, jossa Sarpilan klarinetti oli keskeisessä osassa.