1970-luvulle tultaessa suomalaisen jazzin tyylikirjo laajeni monin tavoin. Yhtenä uutena suuntauksena oli jazzin ja rockin aineksia yhdistelevä fuusiomusiikki. Toista laitaa edusti vapaaseen improvisointiin pohjautuva free-jazz. Pian jotkut muusikot toivat jazziin myös eri kansanmusiikkien vaikutteita.
1960-luvulla alkanut suomalaisen jazzin kansainvälistyminen voimistui. Se näkyi tihentyvinä esiintymiskutsuina ulkomaille ja suomalaismuusikoiden osallistumisena erilaisiin monikansallisiin projektiluontoisiin kokoonpanoihin Euroopassa.
Pori Jazz kasvoi suurfestivaaliksi
1970-luku merkitsi Pori Jazzin merkittävää nousua yhdeksi Euroopan suurimmista jazzfestivaaleista. Kehitykseen vaikutti keskeisesti vuosikymmenen alussa festivaalin johtajaksi tulleen Jyrki Kankaan (1944–2020) panos. Kangas solmi ennakkoluulottomasti ja nopeasti suhteita kansainvälisiin agentteihin ja myös viritti yhteistyötä muiden eurooppalaisten festivaalien kanssa erityisesti kehittääkseen amerikkalaisten artistien Euroopan-kiertueiden koordinointia. Tuloksena tästä Porissa kuultiin entistä nimekkäimpiä artisteja. He myös houkuttelivat paikalle enemmän yleisöä, jonka kulku keskustan tuntumassa sijainneelle Kirjurinluodolle helpottui oleellisesti vuonna 1970 käyttöön otetun ponttoonisillan ja vuonna 1974 valmistuneen kiinteän Raumansillan ansiosta. Silloille olikin käyttöä, sillä Kirjurinluodon konserteissa oli 1970-luvulla parhaimmillaan 10 000–12 000 kuulijaa.
Jazzklubi vihdoin Helsinkiin
Down Beat -klubin suljettua ovensa vuonna 1968 Helsinki jäi vaille vakituista jazzklubia pitkäksi aikaa. 1970-luvun alussa elävää jazzia tarjosivat lähinnä opiskelijayhteisöjen omistamat Vanha ylioppilastalo, Tavastia-klubi ja Alibi, joissa varsinkin modernimmin soittavat nuoret suomalaismuusikot saivat esiintymismahdollisuuksia. Kotimaisten yhtyeiden lisäksi niissä kuultiin satunnaisemmin ulkomaalaisia vierailijoita usein suomalaissäestyksellä.
Klubitilanne muuttui vuonna 1977. Tuolloin Kantaravintolat Oy:n markkinointipäällikkö Juha Lehto ja rumpalinakin kunnostautunut mainosmies Risto Vanari ideoivat jazz-klubin Helsinkiin. Paikaksi valikoitui Ruoholahdenkadulla sijaitseva Kantakrouvi, jonka uudeksi nimeksi tuli Groovy. Se avattiin 5. lokakuuta 1977.
Neljänä iltana vakioyhtyeitä ja kolmena iltana jameja tarjonneen Groovyn ohjelmistopolitiikka painottui pitkälti perinteisemmän jazzin suuntaan. Niinpä siitä tuli DDT Jazzbandin kotiareena, jossa yhtye soitti monet vuodet useita kertoja kuukaudessa. Toinen alkuaikojen vakiosoittaja oli noihin aikoihin comebackin tehnyt tenorisaksofonisti Gusse Rössi. Molemmat esiintyjät vetivät hyvin yleisöä. Sekä DDT että Rössi julkaisivat Groovyssa tallennetun esiintymisen levynä. Groovyssa live-levyn tehneitä modernimpia jazzmuusikoita olivat tenorisaksofonisti-huilisti Juhani Aaltonen, pianisti Vladimir Shafranov ja UMO:n vierailijana ollut tenorisaksofonisti Don Menza.
Iskulauseekseen ”Best jazz in Town” omaksunut Groovy menestyi alkuvuosina. Sen innoittamana Kantaravintolat ryhtyi tarjoamaan jazzia yhtiön muissa ravintoloissa eri puolilla Suomea. Vuonna 1980 käynnistynyt valtakunnallinen toiminta tosin päättyi nopeasti.
Groovyyn mahtui vajaat 150 kuulijaa. Pieni tila rajoitti ulkomaisten esiintyjien tuontia, mutta silti heitäkin klubissa kuultiin säännöllisesti. Esimerkiksi useat UMO:n solistivieraat esiintyivät Groovyssa pikkuyhtyeen säestämänä. Pianistina oli useimmiten UMO:n kapellimestari Esko Linnavalli.
Muusikkopiireissä Groovya arvosteltiin sen ohjelmapolitiikasta, joka monien soittajien mielestä syrji modernia jazzia. Groovy kyllä tarjosi väliin uudempaakin jazzia, mutta kuulijamäärät olivat ravintolan mielestä useimmiten liian pieniä soittajakulujen kattamiseksi.
Groovyn suosio alkoi hiipua 1980-luvun puolivälissä. Ravintoloitsija yritti vielä elvyttää toimintaa saneeraamalla tiloja ja siirtämällä soittolavaa niin, että se näkyi kadulle. Loppu tuli tammikuussa 1986.
Muusikoita 1970-luvulta
Edward Vesala
Martti ”Edward” Vesala (1945–1999) oli 1970-luvulla kansainvälisesti näkyvin suomalainen jazzmuusikko. Mäntyharjulla syntynyt ja tanssiorkestereissa soittanut Vesala tuli 1960-luvun puolivälissä Helsinkiin opiskellakseen Sibelius-Akatemiassa. Hänen ensimmäisiä jazzyhtyeitään olivat Eero Koivistoisen trio ja saksofonisti Seppo Paakkunaisen freetä soittanut kvartetti.
Keväällä 1968 Paakkunainen ja Vesala perustivat soulia soittaneen Soulsetin. Sitä seurasi rockyhtye Apollo, jonka hajottua 1970 Vesala perusti Paakkunaisen kanssa suomalais-ugrilaisesta kansanmusiikista aineksia hakeneen Karelia-yhtyeen ja levytti sen kanssa vuosina 1970–1971. Vesalan ja Paakkunaisen sekä pianisti Heikki Sarmannon ja basisti Teppo Hauta-ahon muodostama Tuohi-kvartetti voitti toisena suomalaisena kokoonpanona EBU:n jazzyhtyekilpailun Montreaux’ssa.
Edward Vesala ryhtyi 1970-luvun alussa luomaan kansainvälistä uraa. Ensimmäinen ulkomainen yhteistyökumppani oli Vesalan ja saksofonisti Juhani Aaltosen kanssa soittanut norjalainen basisti Arild Andersen. Trio levytti Nana-LP:n Pohjoismaiden Sähkölle, joka myös julkaisi Vesalan soololevytyksen I’m Here.
Kansainvälinen läpimurtoyhtye Vesalalle oli norjalaisen saksofonistin Jan Garbarekin trio. Vuonna 1972 kokoonpano levytti saksalaiselle ECM-merkille Triptykon-albumin. Sitä pidetään yleisesti yhtenä 1970-luvun eurooppalaisen jazzin merkkilevytyksinä.
Merkittävä kumppani oli myös puolalainen trumpetisti Tomasz Stańko, jonka kanssa Vesala levytti ensimmäisen kerran vuonna 1974. Vesalalla oli Stańkon kanssa ympäri Eurooppaa esiintynyt ja niin ikään ECM:lle levyttänyt kvartetti. Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnon Vesala sai vuonna 1972 ja vielä toisen kerran vuonna 1980. Vesa on ainoa jazzmuusikko, joka on saanut kaksi Yrjöä.
Vesala perusti 1980-luvun alussa Sound And Fury -kokoonpanon, jossa hänen puolisonsa Iro Haarla soitti pianoa ja harppua ja myös muokkasi Vesalan ideoista orkesterin ohjelmiston. ECM:lle useita levyjä tehneessä kokoonpanossa soittivat muiden muassa saksofonistit Jorma Tapio, Pertti ”Pepa” Päivinen, Tapani Rinne ja Tauno Kannisto, kitaristit Jimi Sumén ja Raoul Björkenheim sekä basisti Ulf Krokfors.
Seppo ”Paroni” Paakkunainen
Seppo ”Paroni” Paakkunaiselle (s. 1943) oli 1970-luvun alkuun mennessä ehtinyt kertyä hyvin monipuolinen musiikkiura, joka alkoi tanssiorkestereissa 1950-luvun lopulla. Tenori- ja baritonisaksofonin, huilun ja viulun lisäksi monia muitakin instrumentteja soittanut Paakkunainen työskenteli 1960-luvulla erityylisten jazzkokoonpanojen lisäksi muun muassa Eero ja Jussi Raittisen Boys-yhtyeessä ja Kirkaa säestäneessä Islanders-yhtyeessä. Lisäksi hän sävelsi ja sovitti iskelmämusiikkia.
Edward Vesalan kanssa Paakkunaisella oli free-tyylisten jazzkokoonpanojen lisäksi 1960-luvun lopulla Soulset ja vuosina 1970–1971 toiminut, kaksi LP:tä tehnyt Karelia, jossa soittivat myös kitaristi Ilpo Saastamoinen ja basisti Pekka Sarmanto. Karelia esitti etupäässä pop-vaikutteisia versioita vanhoista kansansävelmistä. Samanhenkinen mutta huomattavasti kunnianhimoisempi hanke oli Paakkunaisen isolle orkesterille ja Karelialle säveltämä Nunnu, jonka Yleisradio tilasi kansainväliseen EBU-konserttiin. Se oli Paakkunaisen itsensä mukaan hänen ensimmäinen varsinainen big band -teoksensa. Hänen myöhempiä teoksiaan ovat muiden muassa Joikusinfonia ja ooppera Kaikkeuden ytimessä.
Yrjö-palkinnon vuonna 1973 saanut Paakkunainen soitti 1970-luvulla monta vuotta pohjoismaisista kärkimuusikoista kootussa Nordic Jazz Workshopissa, esiintyi useilla ulkomaisilla festivaaleilla, sävelsi runsaasti monenlaista musiikkia ja opiskeli sovittamista lukukauden 1975 Berkleen musiikkiopistossa Bostonissa. 1970-luvulla alkoi myös pitkään jatkunut yhteistyö saamelaistaiteilija ja joikaaja Nils-Aslak Valkeapään kanssa.
Paakkunainen soitti 1980-luvulla monena vuonna sveitsiläisen George Gruntzin amerikkalaisista ja eurooppalaisista muusikoista koostuneessa big bandissa. Muita Paakkunaisen 1980-luvun yhtyeitä olivat salsaa suomalaiseen iskelmäperinteeseen yhdistellyt ja Kuubassakin esiintynyt Conjunto Baron ja saksofonikvartetti Saxperiment. Paakkunainen palasi 1990-luvulla free-musiikkiin Trio Nueva Finlandiassa, jossa soittivat hänen lisäkseen pianisti Eero Ojanen ja basisti Teppo Hauta-aho.
Sakari Kukko ja Piirpauke
Saksofoneja, huiluja ja erilaisia kansanmusiikki-instrumentteja soittava Sakari Kukko (s. 1953) muutti 1970-luvun alussa Kajaanista Helsinkiin. Hän opiskeli aluksi Oulunkylän Pop/Jazz Musiikkiopistossa ja jatkoi sitten Sibelius-Akatemiaan. Kukko perusti vuonna 1974 jazzia ja eri kansanmusiikkeja yhdistäneen Piirpauke-yhtyeen kitaristi Hasse Wallin, basisti Antti Hytin ja perkussionisti Jukka Wasaman kanssa. Pori Jazzeilla 1975 läpimurtonsa tehnyt Piirpauke sai välittömästi perinteisempää jazzyhtyettä laajemman kuulijakunnan. Debyyttialbumi Piirpauke (1975) on tiettävästi myynyt enemmän kuin mikään muu kotimaisen kokoonpanon instrumentaalialbumi Suomessa. Levyllä olleesta Konevitsan kirkonkelloista tuli hittikappale. Yrjö-palkinnon Kukko sai 1976.
Kotimaassa erittäin suosituksi konsertti- ja klubiesiintyjäksi tullut Piirpauke sai pian kansainvälistä kysyntää. Se teki vaihtelevin kokoonpanoin laajoja kiertueita myös Euroopan ulkopuolelle yli 30 maassa. Samalla yhtyeen musiikillinen vaikutealue laajeni globaaliksi. Piirpauke vietti 50-vuotistaivaltaan vuonna 2025 tekemällä kiertueen ja julkaisemalla Lumo-albumin.
Laajalti matkaillut ja ulkomailla pitkiä aikoja asunut Kukko soitti 1980-luvulla sittemmin maailmanmusiikin tähdeksi nousseen Youssou N’Dourin Etoile du Dakar -yhtyeessä Senegalissa. Kotimaassa Kukolla on vuosien varrella ollut monia erilaisia projekteja. Yksi niistä on ollut jazzkvartetti pianisti Samuli Mikkosen, basisti Ulf Krokforsin ja rumpali Mika Kallion kanssa. Vuonna 2002 ilmestyneellä Virret – Spirituals from the North -albumilla yhtye tulkitsi vanhoja virsiä jazzsävyin.
Olli Ahvenlahti
Pianisti, säveltäjä ja kapellimestari Olli Ahvenlahti (s. 1949) meni Sibelius-Akatemiaan jo 11-vuotiaana ja opiskeli siellä 1970-luvulle asti. Ensimmäinen jazzyhtye, jossa hän soitti, oli Hasse Wallin ja Make Lievosen sekstetti vuonna 1969. Ensimmäisen kerran hän levytti sittemmin Helsingin Sanomien musiikkikriitikkona tunnetuksi tulleen kitaristi Jukka Haurun tekemällä Information-albumilla vuonna 1971. Ahvenlahti esiintyi myös monilla Eero Koivistoisen levyillä ja soitti myös tämän yhtyeissä.
Ahvenlahti levytti 1970-luvun puolivälissä kaksi omaa albumia. Äänitykset tehtiin Tukholmassa. Ensimmäinen levy oli hard bop -henkinen Bandstand (1975) ja toinen funkahtavampi The Poet (1976). Molemmilla oli mukana myös ruotsalaisia muusikkoja. Nämä LP:t nousivat myöhemmin 2000-luvulla kulttimaineeseen. Ahvenlahti sai Yrjö-palkinnon vuonna 1975.
Ahvenlahti oli myös mukana Paroni Paakkunaisen 1974 perustamassa, fuusiojazzia soittaneessa Unisono-kokoonpanossa. Toinen jazzin ja rockin rajoja rikkonut kokoonpano oli The Group, jonka musiikista valtaosan kirjoittivat Ahvenlahti ja basisti Pekka Pohjola.
Ahvenlahti oli yksi UMO:n perustajista ja soitti sen vakituisena pianistina vuoteen 1982 asti. Hän myös kirjoitti orkesterille sovituksia.
Ahvenlahden toiminta ei rajoittunut jazziin, vaan häntä työllistivät niin muusikkona kuin säveltäjänä televisio, teatteri ja elokuvat. Hän muun muassa toimi YLE TV1:n kapellimestarina. Suurelle yleisölle hän tuli tutuksi yhteistyöstään taiteilija Vesa-Matti Loirin kanssa, etenkin Loirin huumorihahmon Jean-Pierre Kuselan Puppe-säestäjänä.
Ahvenlahti kokosi vuonna 2024 uuden kvintetin ja levytti sen kanssa Mirror Mirror -albumin. Kokoonpano esiintyi monilla festivaaleilla ja konserteissa.
Jukka Linkola
Pianisti, kapellimestari ja säveltäjä Jukka Linkolan (s. 1955) ura alkoi Tapiola Big Bandissa 1970-luvun alussa, jatkui Jupu Groupissa ja eteni vuosikymmenen puolivälin jälkeen Jukka Linkola Octetissa. Kolme LP:tä tehnyt oman aikansa huippukokoonpano tarjosi Linkolalle hyvät mahdollisuudet toteuttaa sävellysideoita. Yrjö-palkinnon hän sai 1979.
Jo 1980-luvulla Jukka laajensi asteikkoaan siirtymällä teatterikapellimestariksi ja ryhtymällä säveltämään myös entistä laajamittaisempia teoksia: oopperaa, balettia, musikaalia ja monenlaista instrumentaalimusiikkia hyvinkin vaihteleville kokoonpanoille. Hän myös kirjoitti musiikkia big bandeille, kuten UMO:lle ja Espoo Big Bandille. Kotimaisten orkesterien lisäksi Linkolan musiikkia levytti myös ruotsalainen Bohuslän Big Band.
Linkola palasi jazziin vähäksi aikaa 1990-luvun puolivälissä Tentet-kokoonpanonsa kanssa. Sen soittajat olivat jälleen tuon ajan nuoren polven parhaimmistoa. Yhtyeessä soittivat muiden muassa saksofonistit Jukka Perko ja Kari ”Sonny” Heinilä, kosketinsoittaja Jarmo Savolainen, basisti Eerik Siikasaari ja rumpali Marko Timonen.
Linkolan viimeinen vakituisesti levyttänyt ja keikkaillut jazzkokoonpano oli moderneja funk-vaikutteita viljellyt EQ, jonka Libau-albumi palkittiin Jazz-Emmalla 1997. Linkola palasi pitkän tauon jälkeen jazziin keväällä 2023. Hän kokosi uuden Tentetin pääosin UMO:n muusikoista. Orkesteri levytti Rumba Liberte -albumin ja esiintyi muutamilla festivaaleilla.