Jazzmusiikki on vuosikymmenien aikana inspiroinut esittäviä taiteita, etenkin tanssia, teatteria ja elokuvaa. Se on myös vaikuttanut ei-esittäviin taiteisiin, esimerkiksi kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen. Vastaavasti eri taiteet ovat vaikuttaneet jazzin ilmaisuun.
Tässä on vain muutamia tunnettuja tapauksia ja hetkiä jazzin taiteidenvälisyyden rikkaasta historiasta Suomessa. Tuleeko mieleen muita esimerkkejä?
Tanssi
Jazz ymmärrettiin Suomessa ja Euroopassa alkuun yhtä lailla tanssina kuin musiikkina. Käsitystä ylläpitivät 1920-luvulla monet muotitanssit, esimerkiksi charleston ja shimmy.
Jazzilla ja tanssilla oli oikeastikin vahva kytkös, joka kuitenkin alkoi hölletä pian toisen maailmansodan jälkeen. Samoihin aikoihin tanssitaiteessa innostuttiin jazzillisuudesta. Syntyi modernin jazztanssin tyyli. Sitä leimasivat energisyys, polyrytmisyys ja ”eriyttäminen” eli kehonosien liikuttaminen toisistaan riippumatta.
Moderni jazztanssi tuli Suomeen 1960-luvulla ja tunnettiin aluksi jazzbaletin nimellä. Tanssin säestyksenä saattoi olla muutakin kuin jazzia, esimerkiksi soulia. Alan pioneereina olivat tanssija-tanssinopettajat Tamara Rasmussen ja Riitta Vainio sekä balettitanssija ja koreografi Heikki Värtsi, myöhemmin myös Tarja Rinne. Jazztanssi on laajentunut useiksi alalajeiksi, joita nykyään näkee esimerkiksi musikaaleissa, musiikkivideoissa ja musiikkitähtien lavaesityksissä.
Jazzin ja tanssitaiteen yhteistyö oli hedelmällistä 1970- ja 1980-luvulla. Taiteilijapariskunta Matti ja Pirjo Bergström teki paljon yhteistyötä tanssija Jorma Uotisen kanssa. He muun muassa sävelsivät musiikkia Kansallisoopperan baletteihin Kaiku (1976) ja Jojo (1978) ja myös esiintyivät niissä. Kaiussa kaksikon kokeellista tyyliä täydensi kitaristi Juha Björninen. Eero Koivistoinen puolestaan sävelsi musiikin Helsingin kaupunginteatterin balettiin Äiti maa (1979).
Teatteri
Jazzmuusikkojen kyvystä hallita erilaisia musiikinlajeja on ollut vuosikymmenien aikana paljon hyötyä teatterimaailmassa. Toisinaan lavalle on tarvittu kokonainen jazzyhtye, näin esimerkiksi vuonna 1964, kun Jack Gelberin näytelmästä The Connection esitettiin kaksikin eri ylioppilasteatterivetoista tuotantoa. Ensin keväällä Turussa Freddie Reddin musiikin sovitti ja johti Heikki Joukio. Syksyllä Helsingissä yhtyettä veti Otto Donner, joka teki näytelmään kokonaan uuden musiikin.
Jazzbändiä tarvittiin myös esimerkiksi vuonna 2010, kun Kansallisteatterissa nähty tulkinta Paul Austerin Mr. Vertigo -romaanista vaati tuekseen Verneri Pohjolan trion. Vuonna 2018 Mika Waltarin Kaasua, komisario Palmu -romaanista tehtiin Helsingin kaupunginteatteriin jazzkvintetin siivittämä näytelmäversio. Saksofonisti Joakim Berghäll esitti lavalla myös näytelmän äänitehosteet eli niin sanotut foley-äänet.
Jazzin ja näyttämötaiteen yhteishistorian kenties monipuolisinta tapahtumatarjontaa edusti Helsingissä vuosina 2017–2021 kolmesti järjestetty Jazz Meets Theatre / Dance / Circus. Improvisaatioon nojautuneen ohjelmaviikon järjestäjänä oli helsinkiläinen Koko Jazz Club yhteistyössä KokoTeatterin kanssa. Taiteellisena johtajana toimi muusikko ja säveltäjä Timo Hirvonen.
Oma lukunsa ovat monet jazztaustaiset rumpalit ja lyömäsoittajat (mm. Rami Eskelinen, Matti Koskiala, Reiska Laine, Tomi Parkkonen, Aarne Riikonen, Antti Riikonen), joita on tarvittu, kun teatterialan opiskelijat, ammattitanssiryhmät tai tanssinharrastajat ovat käyttäneet elävää soittoa oppitunneillaan, kursseillaan ja esityksissään. Niin sanotun performatiivisen jazzin esittäjiä Suomessa sen sijaan on ollut varsin niukalti, poikkeuksina muun muassa Matti ja Pirjo Bergströmin Unlimited Performing Company 1970-luvulla ja vuonna 2017 perustettu 67xNaked.
Elokuva
Suomalainen elokuva innostui jazzmusiikista toden teolla 1960-luvun vaihteessa. Suositut iskelmäelokuvat, kuten Iskelmäkaruselli pyörii, tarjosivat jazzillisia lauluesityksiä. Toista linjaa edustivat eurooppalaisesta taide-elokuvasta vaikuttuneet tuotannot. Sävellystaitojaan pääsivät näyttämään esimerkiksi Henrik Otto Donner dodekafonisella tyylillään elokuvassa Tuulinen päivä (ohj. Eino Ruutsalo, 1962) ja Pentti Lasanen cool jazz -vaikutteineen elokuvassa Kesällä kello 5 (ohj. Erkko Kivikoski, 1963). Lasasen ja Kivikosken yhteistyö toteutui myös lyhytelokuvassa EP-X-503 (1962), joka kuvasi jazzäänitteen valmistusprosessia.
1960-luvun vaihteeseen sijoittuvat myös Suomen elokuvahistorian tunnetuimmat jazzvaikutteet. Matti Kassilan ohjaamat kolme komisario Palmu -elokuvaa sisälsivät rikkaan äänikokonaisuuden, jonka loi jazzpianistina uransa aloittanut säveltäjä Osmo Lindeman. Palmujen ääniskaala ulottui perinteisestä jazzista ja elektronisiin tehosteisiin.
Jotkut elokuvat ovat yrittäneet hyödyntää jazzmuusikkouteen liittyviä draamoja. Näitä ovat muun muassa Kotkan musiikkihistoriaa kuvaava Keisarikunta (ohj. Pekka Mandart, 2004) ja Helsinkiin vuoden 1962 kansainväliselle nuorisofestivaalille sijoittuva Mieletön elokuu (ohj. Taru Mäkelä, 2013).
Musiikkivideot löivät Suomessa läpi 1990-luvun puolivälissä, ja myös jazz oli kehityksessä mukana. Merkittävin kokonaisuus oli 90 mustavalkoisen musiikkivideon Jazzact (2001). Audiovisuaalisuuden jazzin erikoistapauksena voidaan pitää vanhoja mykkäfilmejä, joiden uusintaesityksissä on usein hyödynnetty muusikoiden improvisointitaitoja.
Kirjallisuus
Monet kirjailijat innostuivat, kun jazz tuli Suomeen 1920-luvulla. Esimerkiksi Olavi Paavolaiselle amerikkalainen jazz näyttäytyi ikkunoita avaavana urbaanin elämäntavan ja kosmopoliittisen maailman ilmiönä. 1920-luvun ”jazz-aika” on kiinnostanut kirjailijoita myöhemminkin, esimerkkinä Kjell Westön Finlandia-palkittu romaani Missä kuljimme kerran (2006), jossa S/S Andania on muuttunut S/S Astoriaksi ja jazzmeno Helsingissä varsin villiksi.
Tarkemmat jazzkuvaukset löysivät tiensä kirjallisuuteen 1960-luvulla, merkittävimpänä Pekka Kejosen esikoisteos Jamit (1963). Pian syntyi taiteidenvälistä yhteistyötäkin, kun jazz ujuttautui mukaan kustannusyhtiö Otavan kirjallisia äänilevyjä -julkaisusarjaan. Tunnetuin esimerkki on Eero Koivistoisen esikois-LP Valtakunta (1968), joka sisälsi suomalaisten runoilijoiden teksteihin sävellettyä musiikkia. Koivistoinen on tehnyt sävellyksiä runoilijoiden teksteihin myöhemminkin. Olli Ahvenlahti puolestaan on säveltänyt runojen lisäksi proosatekstejä, esimerkiksi Vesa-Matti Loirin albumiin Lasihelmipeli (1984), joka pohjautuu Hermen Hessen romaanin teksteihin.
Monet kirjailijat ovat itsekin olleet jazzin esittäjiä. Pekka Kejonen soitti rumpuja, ja runoilija ja kansanedustaja Claes Andersson tunnettiin jazzpianistina. Suomen näkyvimpiin kirjailijoihin 1960- ja 1970-luvulla kuulunut Hannu Salama puolestaan esitti jazz- ja runotapahtumissa 2010-luvulla spoken word -jazzia Hepa Halmeen yhtyeen kanssa.
Sarjakuva
Kirjallisuuden lajeista sarjakuva muodostaa oman lukunsa. Suomessa jazzin visuaalista estetiikkaa on jalostanut etenkin käsikirjoittaja Pauli Kallio, joka yhdessä piirtäjä Ville Pirisen kanssa loi vuonna 1993 pitkään jatkuneen jazz- ja blues-saagan dj Ornette Birks Makkosen seikkailuista.
Kallion toinen kestosarja on aikuisten arkea kuvaava Kramppeja & nyrjähdyksiä, jossa yhtenä päähenkilönä on jazzoopperan ja muiden sävellysten kanssa painiskeleva Risto. Sarjan piirtäjä Christer Nuutinen on puolestaan jatkanut aiheen parissa tekemällä UMO Helsinki Jazz Orchestran sarjakuvaesitteen.
Kuvataide
Suomalaisista kuvataiteilijoista kaikkein kuuluisimman suhteen jazziin on luonut modernistisen taiteen edelläkävijä Lars-Gunnar ”Nubben” Nordström (1924–2014). Nordström tunnettiin myös jazzlevykokoelmastaan, joka tiettävästi oli aikansa suurin Suomessa. Uransa alkuvaiheessa Nordström loi jazzaiheisia figuratiivisia maalauksia, kunnes hän alkoi 1950-luvulla suuntautua geometrisiä muotoja hyödyntäneeseen konstruktivismiin. Nordströmille jazz oli loputon luovuuden lähde, jonka vaikutusta hän mielellään eritteli julkisuudessa. Mielenkiintoista kyllä Nordström ei pystynyt yhtä aikaa maalamaan teoksiaan ja kuuntelemaan jazzia. Molemmat vaativat keskittymistä!
Jazzia julkaisevista levy-yhtiöistä TUM Records on usein käyttänyt Nordströmin ja myös muiden kuvataiteilijoiden (mm. Juhana Blomstedt, Marika Mäkelä) teoksia levyjen kansissa.
Lähteet
Kirjallisuus
Harri Heinilä: Hiphop ja jazztanssi – Afrikkalaisamerikkalaisen tanssin jatkumo. Musiikkiarkisto: Helsinki 2021.
Anu Juva: ”Hollywood-syndromi”, jazzia ja dodekafoniaa. Elokuvamusiikin funktioanalyysi neljässä 1950- ja 1960-luvun vaihteen suomalaisessa elokuvassa. Åbo Akademi Unversity Press: Åbo 2008.
Laura Myllykoski: Sarjakuva, joka soi. Intermediaalisuus sarjakuvassa, esimerkkinä Pauli Kallion ja Ville Pirisen Ornette Birks Makkonen -sarjakuva. Mediakulttuurin Pro gradu. Tampereen yliopisto 2017.
Janne Mäkelä: Nubbenin levyt. Lars-Gunnar Nordström jazzkeräilijänä. Kansalliskirjasto: Helsinki 2019.
Paula Ranto: Pirjo ja Matti Bergström – elämä ja ura. Musiikin suunta 1/2017