Mitä tulee mieleen sanaparista jazz ja oikeudenmukaisuus? Tätä asiaa kysyttiiin muusikoilta ja alan muilta toimijoilta Jazz Suomi 100 -hankkeen haastattelusessioissa vuonna 2025. Sanapari nostatti mietteitä, jotka liittyivät soittamiseen, historiaan ja tasa-arvoon.
Soolo rumpalillekin
Pianisti Iiro Rantala kertoi, ettei jazzista ja oikeudenmukaisuudesta hänelle tulee mieleen vain se, että bändissä muut soittajat tukevat soolovuorossa olevaa solistia. Yleisradion jazztuottaja Markus Partanen puolestaan vitsaili, että riippuu bändin johtajasta, saako rumpali sooloa vai ei. Myös monet muut muusikot kytkivät oikeudenmukaisuuden siihen, miten yhtyeessä soittajat huomioivat toisiaan. Tällainen vuorovaikutteisuus soittotilanteessa on jazzin esittämisen hienoimpia perinteitä.
Miksipä oikeudenmukaisuus voisi jazzissa olla jotain muuta? Jazz on tyypillisesti instrumentaalimusiikkia. Laulajat voivat penätä yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia oikeuksia, mutta soittimilla se ei onnistu yhtä hyvin. ”Minun on vaikea sanoa rummuilla”, rumpali Reiska Laine totesi Helsingissä kesällä 2025 viikon mittaisen Jazz-Espa-festivaalin avajaisissa. Laine ja muut asiantuntijat keskustelivat lavalla jazzin yhteiskunnallisuudesta.
Toisinaan jazzissakin lauletaan, kuten Billie Holiday teki vuonna 1939 kappaleessa Strange Fruit. Siinä puissa roikkuu ”outoja hedelmiä”, lynkattuja mustia. Eri äänestyksissä kappale on usein valittu maailman vaikuttavimpien laulujen joukkoon.
Historian suuret jazztaistelut
Monille sanapari jazz ja oikeudenmukaisuus tuo mieleen 1900-luvun Yhdysvallat. Afrikkalaisamerikkalaiset muusikot kokivat rasismin karvaasti, mutta samalla jazzista tuli järjestäytymisen ja tasa-arvotaistelun väline, ”vapauden ääni”.
Tätä ulottuvuutta nosti Jazz Suomi 100 -haastatteluissa esiin etenkin klarinetisti Antti Sarpila. Hän muistutti, että jazz syntyi mustien orjien ja eurooppalaisen perinteen epätasa-arvoisesta kohtaamisesta. Vasta kun mustat muusikot Teddy Wilson ja Lionel Hampton menivät huippusuositun valkoisen swing-tähden Benny Goodmanin orkesteriin vuonna 1935, alkoi matka kohti samanarvoisuutta.
Jazzin historiaan kiistatta liittyy pyrkimys parempaan yhteiskuntaan ja vapauteen. Monet muusikot ovat ottaneet vahvasti kantaa erilaisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin ongelmiin, painotti muun muassa tuottaja Markus Partanen. Häntä täydensi Jazzliiton toiminnanjohtaja Maria Silvennoinen, joka kertoi, että juuri siksi 30.4. on kansainvälinen jazzpäivä. Unesco nimesi tämän juhlapäivän vuonna 2011 tunnustuksena jazzin roolista rauhan, kulttuurien välisen vuoropuhelun, monimuotoisuuden ja ihmisoikeuksien edistäjänä.
Suomessa jazzin taistelu oli 1900-luvulla enimmäkseen taistelua lajin arvostuksen puolesta. Se voitettiin, kiitos paljolti sitkeiden ja osaavien muusikoiden. Kulttuuripoliittista arvostusta norui jo 1970-luvun taitteessa, kun Suomeen saatiin alan opetusta ja jazzmuusikoille alettiin myöntää apurahoja.
Samaan aikaan jazz eli murrosvaihetta. Yhdysvalloissa uusi free jazz -tyyli ei pelkästään ollut vastareaktio jazzin aikaisemmille suuntauksille vaan myös poliittisen Black Power -liikkeen musiikillinen symboli ellei peräti vastine. Jazzin kenttä laajentui ja hajaantui – ja niin kävi myös kysymykselle jazzista ja oikeudenmukaisuudesta.
Kohti parempaa jazz-Suomea
Saksofonisti Linda Fredriksson on ollut näkyvimpiä jazzperinteestä esiin nousseita muusikoita 2020-luvun Suomessa. Hän on myös ottanut aktiivisesti kantaa moniin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jazzin ja oikeudenmukaisuuden suhdetta hän mietti Jazz Suomi 100 -haastattelussa pitkään.
Jazzin oikeudenmukaisuus herätti Fredrikssonissa paljon ajatuksia, sillä koko jazzin historiaa leimaavat hänen mukaansa valtavat epäoikeudenmukaisuuden kysymykset rasismista alkaen. Nämä kysymykset eivät ole poistuneet.
Toisekseen Fredriksson on kokenut hämmentävänä sen, miten sana jazz on hänelle itselleen hankala. Mitä jazz tarkoittaa, kuka saa käyttää sitä ja millä tavalla se kytkeytyy ihmisten taustoihin, vaikkapa valkoisuuteen? Miten hän itse kietoutuu jazzin perinteeseen?
Fredrikssonin mukaan minimi voisi olla se, että jazzin historiasta ja jazzperinteen käytöstä edes puhuttaisiin jazzin yhteisössä.
Toisinaan on puhuttukin. Kun kansainvälinen black lives matter -liikehdintä oli kuumimmillaan 2010-luvun lopulla, Pop & Jazz Konservatorion opiskelijat virittivät somekeskustelua siitä, hyödyntääkö leimallisesti valkoinen ja eurooppalainen oppilaitos epäoikeudenmukaisesti afrikkalaisamerikkalaista musiikkiperinnettä. Keskustelu oli muistutus siitä, miten alkujaan vilpittömiksi tarkoitetut opetusperinteet pitää nykymaailmassa kehystää uudella tavalla. On oikeudenmukaista avata uusille sukupolville – ja miksei vanhemmillekin – jazzin kulttuurisia taustoja ja inspiraatioita.
Fredrikssonille kolmas ulottuvuus jazzin ja oikeudenmukaisuuden suhteessa on saavutettavuus. Ketkä pääsevät soittamaan jazzia tai mukaan musiikkikasvatukseen tai miten ”liven äärelle” ohjautuminen olisi helpompaa? Kulttuuri- ja koulutusleikkaukset pitäisi perua.
Yhteisöt asialla
Fredrikssonin monipolvisesta pohdinnasta tulee mieleen, että enää ei pelkästään haeta oikeutta jazzille vaan myös oikeutta jazzilla ja jazzissa. Lisäksi monet nykypäivän esimerkit Suomessa kertovat, että jazzissa oikeudenmukaisuuden asialla voivat olla muutkin kuin muusikot.
Otetaan vaikka ne keikat. Suomen Jazzliitto on järjestänyt valtakunnallisia jazzkiertueita 1980-luvulta lähtien. Niissä oikeudenmukaisuus on perinteisesti tarkoittanut pyrkimystä valita keikkapaikat ja esiintyjät tasapuolisesti. Viimeistään 2010-luvulla toiminta laajeni koskemaan vastuuta maailmaa ja yleisöä kohtaan. Puheenaiheiksi nousivat hiilineutraali kiertuemalli ja esteetön pääsy keikoille. Pian samoja asioita ajoivat muutkin musiikkitoimijat Suomessa.
Toisaalla rikotaan hierarkioita. Helsingissä on 2020-luvulla järjestetty saksofonisti Eero Koivistoisen varhaiselta jazz-albumilta nimensä saanutta Odysseus-festivaalia. Esimerkiksi vuonna 2025 festivaalilta puuttuivat kokonaan pääesiintyjät. Festivaalilla ”ei nosteta artisteja toisten yläpuolelle”, kertoi tapahtuman järjestäjiin kuulunut promoottori ja toimittaja Matti Nives. Keikkatiedotteissa fonttikoko oli kaikilla sama, eikä artistien maakoodeja tuotu esiin. Ja oliko sillä musiikinlajillakaan väliä? Sana jazz löytyi vain tapahtuman järjestäjän We Jazz -yhteisön nimestä.
Hyvästi naismuusikko
Entäpä sukupuolinen tasa-arvo? Pianisti Riikka Paakki kertoi haastattelussa, että takavuosina häneltä kysyttiin paljon, mitä on olla ”naismuusikko” ja mitä on naisen asema jazzissa – ikään kuin se olisi yksin naisten tehtävä vastata sellaisiin kysymyksiin. Vieläkin kysytään. Paakin mukaan olisi ihanaa, jos kaikki olisi vain normaalia.
Niin sanottuun normaaliin on kuitenkin yhä matkaa. Usein väitetään, että jazz on universaalia musiikkia, mutta toisaalta se on puhutellut ja puhuttelee edelleen rajatusti enimmäkseen miehiä.
Sukupuolirakenteita on kulttuuri- ja musiikkialalla kyllä pyritty korjaamaan 2010-luvulta lähtien aiempaa aktiivisemmin ja niin myös jazzissa. Yksi ilmentymä tästä on Tanskasta vuonna 2014 liikkeelle lähtenyt leirikonsepti Jazz Camp for Girls, joka on suunnattu 10–15-vuotiaille työille. Konsepti tuli Suomeen vuonna 2022. Esimerkiksi kesällä 2025 tytöt opettelivat rytmimusiikin alkeita paikallisten jazzyhdistysten järjestämillä leireillä Espoossa, Porissa ja Turussa.
Jazzin esittämiskynnystä on yritetty madaltaa monin konstein. Vuonna 2026 viriteltiin hanketta, jossa aloittelijat tai jopa ihan soittotaidottomat ihmiset perustavat KrääkPumTööt!?!-nimisen jazzbändin. Ammattimuusikot olivat hankkeessa mukana mentoreina.
Rumpu puhkeaa puhumaan
Voivat muusikotkin siis purkaa ja korjata rakenteita, mutta onnistuuko se muilla tavoin kuin opettamalla ja mentoroimalla? Kyllä, mutta siinä tapauksessa soitto täytyy ensin kehystää, vaikkapa tarinalla. Silloin rumpu puhkeaa puhumaan ja saksofoni laulaa. Virolainen saksofonisti ja säveltäjä Maria Faust teki vuonna 2025 musiikin rahanpesuskandaalia käsittelevään näytelmään Rahamaa. Soundtrack palkittiin saman tien Viron parhaana näytelmämusiikkina.
Suomessa jazzilla ryyditettyjä yhteiskunnallisia draamavirityksiä on ollut vain satunnaisesti. Joko maailmallisiin ongelmiin perehtyneet tarinankertojat ja dramaturgit vierastavat jazzia tai sitten jazzmuusikot eivät halua niin sanotusti laittaa säveliä ja sanoja kuulijoiden suuhun.
Toivo ja spirit on tärkeää jazzin soittamisessa, muotoili saksofonisti Timo Lassy Jazz Suomi 100 -haastattelussa. Se on soittajan jazzmanifesti. Konkreettisia jazzmanifesteja oikeudenmukaisuudesta ovat sitten tarjonneet valikoidut taustayhteisöt, tapahtumajärjestäjät ja kouluttajat.
Lähteet
Haastattelut
Jazz Suomi 100 -haastattelut 2025. Linda Fredriksson, Matti Nives, Riitta Paakki, Markus Partanen, Iiro Rantala, Antti Sarpila & Maria Silvennoinen. Haastattelijat Eero Koivistoinen, Matti Laipio & Janne Mäkelä. Musiikkiarkisto.
Kirjallisuus
Philippe Charles & Jean-Louis Comolli: Free Jazz / Black Power. Orig. 1971. University Press of Mississippi: Jackson 2015.
Gerald Horne: Jazz and Justice. Racism and the Political Economy of the Music. Monthly Review Press: New York 2019.
Janne Mäkelä: Rytmioppia. Pop & Jazz Konservatorio 1972–2022. SKS: Helsinki 2022.
Janne Mäkelä: Rumpu puhkeaa puhumaan: sananen jazzin oikeudenmukaisuudesta. Kulttuurivihkot 6/2025, 13.
Harri Uusitorppa: Muusikko teki levyn Danske-pankin rahanpesuskandaalista. Helsingin Sanomat 29.7.2025.