Tuliko jazz Suomeen vuonna 1926? Jos jokin yksittäinen vuosi täytyy nostaa esiin, niin kyllä, vuosi 1926 on oikea vaihtoehto. Jazz kirjaimellisesti rantautui Suomeen, kun kesäkuun 4. päivä matkustajalaiva Andania toi Yhdysvalloista yli 600 siirtolaista ja heidän jälkeläisiään vierailulle vanhaan kotimaahan. Huvimatka sai Suomessa suuren huomion. Mukana oli 29-henkinen soittokunta, joka kiersi yli kuukauden esiintymässä ympäri maata.
Suomen jazzhistorian kannalta merkittävää ei niinkään ollut soittokunnan marssivetoinen musiikkikiertue vaan se, että helsinkiläinen ravintoloitsija K. E. Jonsson pestasi elokuussa muutamia orkesterin jäseniä soittamaan jazzmusiikkia ensin Oopperakellariin nimellä S/S Andania American Jazz-Band ja sitten Fenniaan nimellä S/S Andania Yankees. Pestien päätyttyä osa soittajista jäi maahan, pisimpään ja tunnetuimpana heistä saksofonia ja klarinettia soittanut Wilfred ”Tommy” Tuomikoski. Hänestä tuli keskeinen jazzvaikuttaja Suomessa.
Käytännössä jazzia – tai jotain sen kaltaista – oli tihkunut ja norunut Suomeen jo ennen Andaniaa. Ensinnäkin jazzista oli ollut puhetta jo vuosien ajan, ja toisekseen olipa jazziksi nimettyä musiikkiakin soitettu ja kuultu. On kuitenkin kokonaan eri asia, olivatko soittajat soittaneet ja kuulijat kuulleet sitä jazzia, jonka me olemme myöhemmin oppineet jazziksi ymmärtämään. Esimerkiksi musiikintutkijat Pekka Jalkanen ja Olli Tuomisalo väittävät moniin lähteisiin nojautuen, että vasta Andania välittömine muusikkokontakteineen oli käännekohta, jolloin jazz todella tuli Suomeen.
Jazz-ilmaisun synty ja piirteet
Jazz syntyi Yhdysvalloissa afrikkalaisamerikkalaisen väestönosan keskuudessa. Länsi-Afrikasta rahdattujen orjien työlauluista kehittyivät maallisen bluesin, hengellisen gospelin ja vauhdikkaan ragtimen suuntaukset. Afrikkalaisamerikkalaisessa slangissa puhtia ja energiaa tarkoittanut ”jas”, ”jass” ja myöhemmin muotoon ”jazz” asettunut ilmaisu kulkeutui Yhdysvalloissa musiikkisanastoon vuoden 1915 kieppeillä. Jazzin keskuksena oli alkuun New Orleans, jossa musiikkiperinteiden kohtaamista täydensi puhallinsoittimien, rumpujen ja banjon siivittämä marssimusiikki. Alettiin puhua dixieland jazzista, josta myöhemmiin ryhdyttiin käyttämään nimitystä trad jazz.
Varsinainen jazz-kumous alkoi, kun tyyli levisi 1920- ja 1930-luvulla pohjoisemmaksi ja siitä haarautui monia suuntauksia, kuten hot jazz, big band ja swing. Toisen maailmansodan jälkeen tyylejä tuntui kehittyvän koko ajan: bebop, hardbop, cool jazz, modaalinen jazz, free jazz…
Jazz kehittyi jo varhain monimuotoiseksi musiikiksi, jolla oli kuitenkin tietyt tunnusmerkkinsä. Jazzmuusikko ja -opettaja Wade Mikkola kirjoittaa, että tyylillisesti jazz tunnetaan improvisoiduista osuuksistaan ja etenkin keinuvasta swing-rytmiikastaan, joka erottaa sen muista musiikinlajeista. Melodisesti ja harmonisesti jazzmusiikista löytyy afrikkalaisista esitystyyleistä kumpuavia blues-sävyjä mutta myös eurooppalaista duuriin ja molliin nojaavaa säveljärjestelmää. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että jazz-ilmaisu syntyi, kun orjien musiikkiperinne kohtasi eurooppalaistaustaisen musiikkiperinteen.
Rytmien ja sävelien lisäksi jazzia on myös leimannut esitysmuoto. Alkuvuosikymmeninä jazzia esittäneiden orkestereiden kokoonpanot Suomessa olivat vaihtelevia. Niin ne ovat edelleen, mutta monille musiikin kuuntelijoille sana jazz tuo nykyään mieleen yhtyeen, jossa saksofonilla, trumpetilla, rummuilla, kontrabassolla ja pianolla on keskeinen rooli. Jazzin historiasta löytyy kyllä merkittäviä laulajia, mutta jazzin kehitystä on usein tarkasteltu siitä näkökulmasta, että se on ennen kaikkea instrumentaalimusiikkia.
Nykykäsityksen mukaista jazzia Suomessa ei ollut mahdollista kuulla 1910-luvulla eikä oikein vielä 1920-luvullakaan. Kaiken lisäksi sana jazz viittasi myös muuhun kuin musiikkiin. Jazz oli kansainvälinen iskusana, jolla kuvattiin musiikillisen ilmaisun lisäksi tanssimisen tyylejä ja urbaania huvielämää. Tällainen jazz-ajatus levisi 1920-luvulla ympäri maailmaa. Usein on jopa puhuttu ”jazzin vuosikymmenestä”.
Kun jazz-sana tanssahteli Suomeen
Yhdysvalloissa termi jazz karkasi jo 1910-luvulla afrikkalaisamerikkalaisten käsistä ja alkoi elää omaa laajempaa elämäänsä soittajien, tapahtumajärjestäjien ja kuulijoiden keskuudessa. Jazz-sana oli jossain määrin tunnettu myös Suomen-siirtolaisten keskuudessa. Siirtolaisia oli paljon, sillä vuosina 1870–1914 Yhdysvaltoihin jopa lähes 500 000 Suomen kansalaista. Kansalliskirjaston digitaalisista aineistoista selviää, että siirtolaisille suunnatuissa suomenkielisissä lehdissä sana ”jazz” nousi ensimmäisen kerran esiin vuonna 1917. Tuolloin Minnesotan osavaltion Duluthissa mainostettiin Hiller-nimistä esiintyjää, jolla oli ”oikea Jazz Band”. Tällainen ilmaisu vihjaa, että jo tuolloin kiisteltiin siitä, mikä on aitoa jazzia ja mikä epäaitoa.
Suomen lehdistöön sana jazz tuli vuonna 1919. Ensimmäisenä aiheesta kirjoitti helsinkiläinen Dagens Press 28.5.1919. Anonyymina julkaistussa kirjoituksessa lehden ulkomaanuutisia-palstalla selostettiin ruotsalaisen revyykuninkaan Ernst Rolfin näkemyksiä jazzista. Rolf oli vastikään vieraillut Englannissa, ja hän oli kirjoittanut matkastaan ruotsalaisessa Veckojournalen-lehdessä. Rolf kuvasi uutta muotitanssia, jazzia, jota hän oli nähnyt Albert Hallissa Lontoossa. Tässäkin jazz siis paljolti kytkettiin tanssiin ja näyttämötaiteeseen, mutta artikkelissa annettiin ymmärtää, että kyse oli myös musiikillisesta tyylistä, jossa muun muassa banjoilla ja rummuilla on tärkeä rooli. Kirjoituksessa jopa mainittiin yksi yhtye, Original Dixieland Jazz Band.
Voidaan siis sanoa, että musiikkina jazz rantautui Suomeen Yhdysvalloista Andanian mukana, mutta käsitteenä se alkoi tihkua jo seitsemän vuotta aiemmin sanomalehditse Ruotsin kautta. Oikeastaan kunnia jazz-termin tulosta Suomeen kuuluu ruotsalaiselle viihdetaiteilijalle!
Suomenkieliset sanomalehdet seurasivat Ernst Rolfia nopeasti perässä. Lehtikirjoituksissa jazz ei ollut musiikki-ilmiö vaan eurooppalaistunut tanssihuvi. Esimerkiksi loppuvuonna 1919 monet lehdet Suomessa raportoivat uudesta pariisilaisesta villityksestä, vain kutsuvieraille tarkoitetusta pyjamajuhlasta, jossa tanssirytmistä huolehtii jazz-orkesteri. Suomessa ei kauan vitkuteltu, sillä pian uutta muotitanssia opetettiin ainakin Helsingissä. Tiedossa ei ole, miten tanssikurssien musiikki oli järjestetty. Varmuudella voidaan sanoa, ettei se kuitenkaan afrikkalaisamerikkalaista rytmimusiikkia ollut.
Väärinymmärrystä ja rasismia
Aikakauden tunnetuin jazz-kirjoitus oli Iltalehdessä 1.10.1919 ilmestyneen Ollin (oik. kirjailija Väinö Nuorteva) pakina Jazz ja Tongara, jossa hän käsitteli uusia muotitansseja. Ollia ärsytti se mielenkiinto, jota eurooppalainen nuoriso ja sivistyneistö osoittivat amerikkalaisia ”raakalaistansseja” kohtaan. Ollilla oli värittynyt käsitys jazzista musiikkina. ”Säestys tapahtuu kahdella tai useammalla sitä varten erityisesti keksityllä soittokoneella, joilla kullakin yhtaikaa soitetaan eri säveltä”, hän arveli ja myönsi, ettei tarjolla ole lähempiä tietoja. ”Kenties yksikielinen bassoviulu, sumusireeni ja patarumpu voisivat niitä jotenkin korvata.”
Ollin esittämän yhteenvedon mukaan jazz oli ennen kaikkea tanssia tai oikeastaan Amerikan mustan väestönosan (hän tosin käytti n-sanaa) raakalaismaista, järjetöntä ja rumaa hyppelyä. Vaikka Olli yritti pehmentää näkemystään vitsailemalla, että ”raakalaistansseja” olisi voinut yhtä hyvin kehitellä myös kotimaisen kansatieteellisen kirjallisuuden pohjalta, vahinko oli jo tapahtunut. Jazzin väärinymmärryksen siemen oli kylvetty.
Ei jazzin tihkuminen Suomeen pelkkää erehdystä ollut. Se sai myös vihaa kylkeensä. N-sanan rasistinen käyttö jazzin yhteydessä muodostui viimeistään Ollin pakinan jälkeen tavaksi, jota viljeltiin surutta vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. Toisaalta Suomessa nousi jo 1920-luvulla esiin hyväntahtoisia yrityksiä ymmärtää, mitä jazz oikein on ja miten sitä voitaisiin esittää Pohjolan perukoilla.
Lähteet
Kirjallisuus
Jukka Haavisto: Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa. Alk. 1991. Uudistettu painos. E-kirja. Musiikkiarkisto 2016.
Pekka Jalkanen: Alaska, Bombay ja Billy Boy. Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura 1989.
Wade Mikkola: Jazzmusiikin tyylillinen kehityskulku. Takapotkun taikaa. Kakkosnelonen jazzin rakennuspalikkana. Toim. Martti Koljonen. Suomen Perinnejazz ry: Helsinki 2021, 115–135.
Janne Mäkelä: Kun ”jazz” tuli Suomeen. Blogikirjoitus. Janne Mäkelä: Ja loppu on historiaa. 28.8.2017.
Olli-Pekka Tuomisalo: Näkymättömät puurtajat. Suomalaisen klarinetin ja saksofonin historia. Rajamäki: Aviador 2020.
Sanoma- ja aikakauslehdet
Jazz-sana lehdissä 1916–1919. Kansalliskirjaston digitaalinen palvelu.