Jazzin jano alkoi olla kova 1930-luvun Suomessa. Muusikot, kuuntelijat ja jazzin puolestapuhujat alkoivat ymmärtää, millaiset juuret jazzilla oli ja minkälaisia virtauksia jazziin kuului. New Orleansin ragtime- ja dixieland-tyylit alkoivat antaa tilaa puhallinvetoiselle yhtyeilmaisulle ja toisaalta isojen orkestereiden swing-tyylille.
Janoa oli vaikea sammuttaa. Kulttuurisen vuorovaikutuksen kannalta 1930-luku oli 1900-luvun umpinaisin vuosikymmen Suomessa. Jazz ei vieläkään virrannut maahan. Se tihkui.
Seis jazzille
Muusikot saivat parhaiten kansainvälistä jazzkontaktia, jos he menivät ulkomaille – tai jos ulkomailta tultiin Suomeen. Jälkimmäinen vaihtoehto toteutui harvoin, sillä ulkomaisten soittajien työluvat olivat Muusikkojen Liiton lobbauksen vuoksi kiven alla. Liitto oli huolissaan kotimaisten muusikoiden työtilanteesta ja halusi estää muusikkotuontia varsinkin, jos kyseessä oli jazzin kaltainen epäilyttäväksi mielletty musiikinlaji.
Toisinaan lupaviranomaiset antoivat periksi. Estraditaiteen supertähti Josephine Baker esiintyi Turussa ja Helsingissä vuonna 1933. Konsertit herättivät vastalauseita ja avointa rasismia, mutta ne olivat myös menestys. Yhdysvalloissa syntyneen mutta Pariisiin vuonna 1926 asettuneen laulaja-tanssijan tukena oli pääosin ranskalaisista soittajista koostunut 16-henkinen orkesteri. Ohjelma sisälsi musikaalinumeroita, ranskalaisia sävelmiä ja joitakin vanhempia jazzsävellyksiä.
Uutta jazz-aaltoa saatiin odottaa vuoteen 1938. Afrikkalaisamerikkalainen viulisti Leon Abbey toi mukanaan swing-yhtyeen, tanssia ja steppailua. Trumpetisti Ady Rosnerin yhdeksänhenkinen kokoonpano oli lehtimainoksissa ”orkesteri New Yorkista”, jossa berliiniläissyntyinen Rosner oli laivamuusikkona piipahtanut. Rosner oli vuonna 1933 muuttanut juutalaistaustansa vuoksi Saksasta Puolaan ja koonnut siellä puolalaisista muusikoista orkesterin, jonka kanssa hän kiersi Eurooppaa 1930-luvulla. Suomessa Abbey ja Rosner myytiin yleisölle jazzina, mutta maahan oli jo muotoutumassa uusi sukupolvi, joka näki asian toisin. Svensk ungdom -nimiseen lehteen kirjoittanut koulupoika Per-Olof Lindblom väitti, että Abbeyn ja Rosnerin konsertit mahtuivat pikemminkin otsikon ”musical show” alle. Lindblomin mielestä kokonaan toista maata oli yhdysvaltalainen Edgar Hayes and His Blue Rhythm Band.
Uusi Andania
Kansainvälisyyden näkökulmasta vuosikymmenen merkkitapaus Suomen jazzkulttuurissa oli pianisti Edgar Hayesin orkesterin kiertue. Yhtye piti keväällä 1938 yhden viikon aikana 13 konserttia, paikkakuntina olivat Turku, Helsinki, Nokia, Tampere, Viipuri ja lopuksi uudestaan Helsinki. Lehdistön vastaanotto oli ristiriitainen: osa kehui, osa moitti metelistä ja osa kieltäytyi julkaisemasta mitään.
Monille jazzin ystäville yhtyeen esitykset jäivät hyvin mieleen. Elävää kontaktiakin saatiin, kun soittajat intoutuivat vapaa-ajalla Helsingissä jamittelemaan ja saksofonisti Rudy Powell antoi päivisin opetusta Kaisaniemenkadulla ravintola Seiskarissa. Yhtyeessä soitti sittemmin bebop-jazzin pioneerina mainetta niittänyt rumpali Kenny Clarke, jonka minimaalinen arsenaali herätti hämmästystä näyttäviin rumpusetteihin tottuneissa suomalaismuusikoissa.
Jos elävä amerikkalainen jazz oli pujahtanut Suomeen 1920-luvulla vain yhden kerran mutta sitäkin merkittävämmin, jatkui sama linja 1930-luvulla. Edgar Hayesin orkesteri oli uusi Andania.
Ääniä ja tietoa
Ulkomainen elävä jazz oli Suomessa kiven alla. Ääniä, tietoa ja vaikutteita tihkui kuitenkin muuta kautta.
Musiikkia julkaistiin 78 kierrosnopeuden äänilevyillä, ”savikiekoilla”, joihin mahtui yleensä yksi kappale kummallekin puolelle. Tuleva iskelmämoguli Toivo Kärki kuuli 1930-luvun vaihteessa tamperelaisessa kahvilassa äänilevyltä Louis Armstrongin kappaleen I Can’t Give You Anything but Love. Kokemus muutti Kärjen elämän.
Kosketukset varsinkin afrikkalaisamerikkalaisiin jazzlevyihin olivat alkuun satunnaisia. Pian tarjonta alkoi varovasti laajeta. Innokkaimmat fanit saattoivat 1930-luvun puolivälissä jopa aloittaa uuden harrastuksen, levykeräilyn.
Äänielokuvan läpimurto 1930-luvun vaihteessa toi jazzin valkokankaalle. Suomessakin nähtiin Hollywood-elokuvia, joissa kuuluivat muun muassa Duke Ellington, Benny Goodman ja Paul Whiteman isoine orkestereineen. Pehmeä-ääniset crooner-laulajat kuten Bing Crosby esittelivät elokuvissa swing-musiikkia, ja Fred Astairen kaltaiset tanssitähdet steppailivat sen tahtiin.
Afrikkalaisamerikkalaiset jazzin suurnimet eivät päässeet elokuvien pääosiin, mutta esimerkiksi Louis Armstrongin käheä lauluesitys Jeepers Creepers musiikkikomediassa Going Places vuonna 1938 herätti kyllä huomiota. Suomijazzin tuleva suurnimi Erik Lindström oli esityksestä hyvin innoissaan. Bruno Laakko & Lepakot levytti kappaleen seuraavana vuonna suomeksi nimellä Kissa vieköön.
Varsinaisen swing-kuumeen käynnisti ruotsalainen elokuva Swing it, magistern, joka sai Suomessa ensi-iltansa vuonna 1941. Pääosaa esitti nuori laulaja Alice ”Babs” Nilsson.
Jazzia soi myös radiossa. Yleisradion ohjelmissa kuului lähinnä länsimaista klassista musiikkia mutta toisinaan myös kotimaisia ja eurooppalaisia isoja tanssiorkestereita. Ulkomaisia radioasemia kuunnellessa saattoi törmätä amerikkalaisiin sävelmiin, esiintyjinä tosin olivat useimmiten eurooppalaiset big bandit.
Ulkomaisia nuotteja ja orkesterisovituksia oli saatavilla rajoitetusti. Vinkkejä uusista jazzkappaleista ja -esiintyjistä löytyi moderniin tanssimusiikkiin keskittyneestä Rytmi-lehdestä, joka alkoi ilmestyä vuonna 1934. Lehti pyrki ahkerasti kertomaan lukijoille, mitä jazz oikein on.
Rytmin julkaiseminen loppui vuonna 1939 ja alkoi uudelleen vasta vuonna 1949. Liekkiä pitivät vuosina 1942–1944 yllä Swing ja sen seuraaja YAM, molemmat ruotsinkielisiä. Joillekin jazzin ystäville olivat tuttuja myös ulkomaiset lehdet, kuten ruotsalainen Orkesterjournalen ja vuonna 1926 perustettu englantilainen Melody Maker.
Kärkiyhtyeinä Ramblers ja Rytmi-Pojat
Keskeiset jazzyhtyeet 1930-luvun Suomessa olivat The Ramblers ja Rytmi-Pojat. Ramblers oli perustettu jo 1920-luvulla. Kokoonpanon tyyli jalostui 1930-luvun alussa kohti uutta, improvisoivaa jazzia sen jälkeen, kun orkesterinjohtaja Klaus Salmi pestasi riveihin joksikin aikaa amerikkalaistaustaisia soittajia. Alttosaksofonisti ja klarinetisti Tommy Tuomikoski ja sousafonia ja tuubaa soittanut Merle Wilkin olivat alkujaan saapuneet Suomeen Andania-laivalla. Nyt heitä täydensi kitaristi Leo Adamson. Sittemmin Ramblersin kokoonpanot vaihtelivat, ja sotavuosina toiminta katkesi kokonaan.
Trumpetisti Eugén Malmstenin johtama Rytmi-Pojat perustettiin alunperin Yleisradion tarpeita varten nimellä Rytmin Radio-Pojat. Swing-vetoinen yhtye esiintyi pääasiassa suurimpien kaupunkien ravintoloissa. Vuonna 1936 se kävi levyttämässä Lontoossa.
Keikkapaikoista käytiin kilpaa. Jazz oli tanssimusiikkia, ja eduskunnan päätöksellä tanssi oli vuodesta 1935 alkaen kielletty kaikissa muissa anniskelupaikoissa paitsi niin sanotuissa ykkösluokan ravintoloissa. Sota-aikana kielto laajeni kaikkiin julkisiin tiloihin.
Jazzin yrittäjiä silti riitti melkein joka kaupunkiin. Levyttämään Helsingin ulkopuoliset jazzorkesterit eivät päässeet, eivät edes tanssiorkesterit. Poikkeuksen tekivät lahtelaiset tanssiorkesterit Suomen Soitin ja Rytmi-orkesteri, joissa molemmissa pianistina oli tuleva modernistisäveltäjä Tauno Marttinen.
Laulu mukana
Jazz on mielletty pääosin instrumentaalimusiikiksi, mutta vielä 1930- ja 1940-luvulla oli yleistä, että jazzorkestereissa kuultiin laulua. Esimerkiksi Ramblersissa sekä Klaus Salmi että Leo Adamson lauloivat, Rytmi-Poikia puolestaan täydensivät radioesityksissä Else Granitz tai Mause Killinen. Laulu ei useinkaan noussut pääosaan. Hyvänä esimerkkinä tästä on radiossa 4.3.1935 lähetetty Rytmi-Poikien kolmiminuuttinen My Baby, jossa Granitzin osuus jää reilusti alle minuuttiin.
Jotkut kokoonpanot menivät selkeästi laulu edellä. Aikakauden kuuluisin laulukokoonpano oli vuosina 1934–1956 toiminut kotkalainen trio Harmony Sisters. Vauhtiin päästyään sisarukset Vera, Maire ja Raija Valtonen alkoivat hyödyntää swing- ja jazzvaikutteita. Hyvä esimerkki siitä on I’m Coming, Virginia (1943), jossa soitosta vastasi ruotsalaisen Thore Ehrlingin huippuorkesteri. Kolmikko menestyi myös ulkomailla.
Jazz vaikutti taustalla
Jazz oli 1930-luvun Suomessa marginaalimusiikkia kahdella tavalla. Ensinnäkin jazz oli edelleen alakulttuuria. Esimerkiksi äänilevylle selkeitä jazznumeroita hyväksyttiin vain harvakseltaan. Dallapé, Ramblers ja Rytmi-Pojat kyllä saivat jatkuvasti kutsuja äänitysstudioon, mutta useimmiten kyse oli iskelmäkappaleiden säestämisestä. Myös myöhempinä vuosikymmeninä jazzmuusikkoja käytettiin ahkerasti iskelmälevytyksissä.
Jos joku levytti puhdasverisen jazzkappaleen, se ei tiennyt hyvää levyn julkaisijalle. Ramblersin Unelmissain oot mun (orig. You Can’t Stop Me from Dreaming) oli alunperin laulukappale, mutta se versio jätettiin julkaisematta, koska laulusta vastannut Klaus Salmi oli vilustunut. Columbian julkaisemalle levylle päätyi soolovetoinen instrumentaaliversio, jossa muun muassa Toivo Kärki näytti haitaritaitojaan. Tukholmassa osin ruotsalaisvoimin äänitetty levy oli kulttuuriteko – ja surkea kaupallinen menestys.
Dallapé oli noussut 1920-luvun lopulla suosioon jazzkuumeen siivittämänä, mutta nyt monet uuden rytmimusiikin harrastajat alkoivat väittää, että orkesteri ei soita ”oikeaa jazzia”. Dallapén riveissä kyllä vilisi jazzin taitajia, mutta orkesterin toimintaa kontrolloineen Martti Jäppilän vaatimuksesta sitä osaamista esiteltiin vain harvoin.
Jazzin välttely saattoi hyvinkin pitää Dallapén Suomen suosituimpana yhtyeenä. Kun aika jazzille alkoi 1930-luvun lopulla olla kypsä ja taiteelliseksi johtajaksi saatiin amerikansuomalainen Bruno Laakko, Dallapé kyllä siirtyi hetkeksi big band -jazzin suuntaan.
Vähemmistöjen musiikkia
Toisekseen jazz kiinnosti Suomen vähemmistöryhmiä. Muusikkojen joukosta löytyi 1920–1940-luvuilla monenlaisia kansallisuustaustoja. Muutamia esimerkkejä: Yrjön orkesterissa ja muissa kokoonpanoissa soittaneet Gunaropulosin veljekset Georg (Yrjö), Anatol ja Viktori olivat taustaltaan venäjänkreikkalaisia. Haitarijazzia edustaneen Rapido-orkesterin keskeiset muusikot olivat italialaiset haitaristiveljekset Pietro, Angelo ja Tomaso Busi. Useissa orkestereissa banjoa tai rumpuja 1920-luvulla soittanut Boris Orloff oli venäläistaustainen.
Merkittävän vähemmistöryhmän jazzissa muodostivat juutalaiset muusikot. Turussa vaikutti orkesterinjohtaja ja viulisti Fredrik Klimscheffski, joka muusikkona tunnettiin nimellä Fred Kiias. Monissa orkestereissa soittaneet helsinkiläiset Manulkinin veljekset Salomon, Jacob ja Isak tunnettiin taiteilijanimillä Al, Jack ja Pej Manuel. Huippusoittajista koostunutta The Flappers Dance Bandia johtanut Al oli pianisti, Jack ja Pej saksofonisteja. Monet juutalaismuusikot käyttivät taiteilijanimiä. Manulkinin veljesten sisko Rosa esiintyi laulajana nimellä Rosie Andrews.
Ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvia jazzmuusikoita oli Suomessa runsaasti. Myös useiden juutalaismuusikoiden äidinkielenä oli ruotsi. Jukka Haavisto kirjoitti Puuvillapelloilta kaskimaille -teoksessaan, että ruotsia äidinkielenään puhuvat juutalaisnuorukaiset vaikuttivat ratkaisevalla tavalla sodanaikaisen ja erityisesti sen jälkeisen jazzin kehitykseen. Yksi näistä nuorukaisista oli aikakauden kenties tunnetuin juutalaistaustainen jazzmuusikko Suomessa, rumpali ja steppaaja Jaakko Vuormaa, oikealta nimeltään Jacob Furman. Hän julkaisi ystävineen vuosina 1943–1944 Swing/YAM-lehteä, jossa esiteltiin laajasti juutalaistaustaisia jazzmuusikoita niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Juutalaisten jazzmuusikoiden asemaa tutkineen Simo Muirin mukaan sanaa juutalainen ei mainittu kertaakaan lehden julkaisuhistoriassa.
Toinen merkittävä 1940-luvun puolivälissä esiin nousut juutalainen muusikko oli kitaristi Herbert ”Häkä” Katz, jonka ura kesti 1970-luvulle asti. Hänen veljensä rumpali Wille Katz vaikutti useissa tanssiorkestereissa. Amatöörirumpali oli myös Harry Orvomaa (aik. Orscholik), joka 1940-luvun osallistui keskeisesti jazzkerhotoimintaan ja Rytmi-lehden uudelleenkäynnistämiseen. Vuonna 1952 Orvomaa oli mukana perustamssa levy-yhtiö Scandia-Musiikkia, jonka toimitusjohtajana hän sitten vaikutti tyli kaksikymmentä vuotta.
Lähteet
Pekka Gronow: Kansallinen kolmekymmenluku. Suomi soi 1. Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Toim. Pekka Gronow, Jukka Lindfors & Jake Nyman. Tammi: Helsinki 2004, 110–118.
Jukka Haavisto: Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa. Alk. 1991. Uudistettu painos. E-kirja. Musiikkiarkisto 2016.
Juha Henriksson: Svengaten, Erik. Erik Lindströmin elämä ja musiikki. Tammi: Helsinki 2005.
Juha Henriksson: Finland. The History of European Jazz. The Music, Musicians and Audience in Context. Ed. Francesco Martinelli. Equinox: Sheffield 2018, 224–237.
Kalervo Kärki: Sydämeni sävel. Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa. Mediapinta: Tampere 2015.
Simo Muir: ”Mustan miehen musiikkia”. Suomenjuutalaisten jazzmuusikoiden nimenvaihtelut ja identiteetin neuvottelu 1920–40-luvuilla. Musiikki 2/2022, 9–42.
Janne Mäkelä & Antti-Ville Kärjä: Musiikin ulkomaalaiskysymys Suomessa. Muusikko edellä: Suomen Muusikkojen Liiton satavuotisjuhlakirja. Toim. Pekka Nissilä & Lasse Lehtonen. Selvät Sävelet: Helsinki 2019, 589–634.