S/S Andania vuonna 1926 oli käännekohta, jonka jälkeen jazztoiminta Suomessa toden teolla käynnistyi. Eräänlaisia alkusoittoja oli kuitenkin viritetty jo vuosia ennen kuin Cunard-yhtiön höyrylaiva orkestereineen puksutti Helsinkiin. Nämä alkusoitot olivat luonteeltaan sekä maantieteellisiä että tyylillisiä.
Helsinki oli Suomen musiikkielämän keskus, mutta jazzin esimuodot rantautuivat muuallekin. Termi rantautua ei tässä yhteydessä ole pelkkä kielikuva, sillä uudet rytmit löysivät parhaiten reittinsä satamakaupunkeihin. Kotka nousee esiin esimerkiksi Jukka Haaviston ja Heikki Kauppisen selvityksissä. Kaupungissa kuultiin jazziin viittaavia ilmaisuja 1920-luvun alussa sen jälkeen, kun haitarinsoittaja Jussi Homan oli tuonut Yhdysvalloista mukanaan ragtime-nuotteja ja harrastajapianisti Edmund Guttorsen oli saanut eräältä rahtilaivan konemestarilta blues-oppia.
Vaasassakin tapahtui. Elokuvaohjaaja Clas Olssonin selvityksen mukaan Alf Backmanin trio soitti Fischerin kahvilassa jazzillisia säveliä vuonna 1923. Helsingissä ragtimea soitti vuonna 1922 perustettu Laivaston Jazzband, jonka keskushenkilöitä olivat veljekset Eugen ja Georg Malmstén.
Epäilemättä myös Viipurissa, Turussa ja monissa muissa kaupungeissa saatiin tuntumaa uuteen amerikkalaiseen rytmimusiikkiin.
Eräänlaista esikontaktia oli syntynyt jo ennen jazzin aikakautta 1800-luvun lopulla, kun Suomessa vieraili satunnaisesti afrikkalaisamerikkalaisia viihdetaiteilijoita ja muita esiintyjiä. Nashvillestä Tenneesseen osavaltiosta kotoisin ollut lauluyhtye Fisk Jubilee Singers kiersi vuonna 1895 esittämässä spirituaaleja peräti kahdeksassa kaupungissa Porvoosta Vaasaan. Kontaktit katkesivat ensimmäiseen maailmansotaan. Jukka Haaviston mukaan jazzin saapumisessa kyse olikin ”hajailmiöiden sarjasta”. Joissakin kaupungeissa jazzin tapailuun kuului myös se, että esiintyjät kehittivät niin sanottuja minstrel-esityksiä, joissa käytettiin blackface-kasvomeikkiä ja omasta päästä keksittyjä rytmejä.
Melua ja salonkia
Jazz oli alkuun hajailmiö myös tyylillisesti. Suomessa tuskin juuri kenelläkään oli tietoa jazzin juurista, mutta se ei estänyt jazz-termin moniviljelyä. Uudet muotitanssit shimmy, foxtrot ja charleston olivat jazztansseja. Sävelissä kirjo oli vieläkin leveämpi. Musiikkihistorioitsija Pekka Gronowin mukaan Suomessa kaikkea uutta tanssimusiikkia kutsuttiin jazziksi.
Jazz oli arvelua. Pakinoitsija Olli tuumi vuonna 1919, että jazzia mahdollisesti soitetaan sumusireeniä ja patarumpua muistuttavilla soittokoneilla. Itse asiassa tähän suuntaan kehitys sitten kallistuikin muutamaa vuotta myöhemmin, kun Suomessa koettiin ensimmäinen jazz-villitys. Asialla olivat Keski-Euroopasta työttömyyttä pakoon lähteneet kabaree- ja ravintolamuusikot, etenkin saksalainen rumpali Otto Reifenstein, joka mainosti itseään jazzin kuninkaana ja jäi Suomeen joksikin aikaa antamaan oppia viulisti Hugo Huttuselle.
Melujazz innoitti kahviloissa, ravintoloissa ja elokuvateattereissa esiintyneitä niin sanottuja salonkiorkestereita täydentämään viulun, sellon ja pianon varaan rakentuneita viihdekokoonpanojaan saksofonilla, banjolla ja rummuilla. Nämä orkesterit soittivat nuotinvaraisesti, improvisointia ei tunnettu. Äänenmuodostus edusti enemmän eurooppalaista kulmikkuutta kuin keinuvaa jazzia. Salonkijazzin johtonimiä olivat muun muassa helsinkiläiset Mr. Francoisin Salonki-Jazz-Soittokunta (orkesterin johtaja oli kapellimestari George de Godzinskyn isä) ja Zamba, jonka perustajina olivat Turussa varttuneet veljekset Sven ja Bengt Lundewall. Tyyli levisi 1920-luvun puolivälissä hienostoravintoloista keskiluokan ravintoloihin ja kahviloihin.
Haitarijazzin aikakausi?
Salonkijazzin rinnalle ja pian ohi meni työväenluokkaan kallellaan oleva haitarijazzin tyyli. Tunnetuin haitarijazzin esittäjä – ja aikakauden tunnetuin tanssiorkesteri muutenkin – oli vuonna 1925 Helsingissä perustettu Dallapé, joka on jatkanut toimintaansa joitakin taukoja lukuun ottamatta yli sata vuotta. Orkesteri esitti alkuun kisällilauluja eli ajankohtaisia teemoja kommentoivia pilkkalauluja, mutta pian uudet rytmivaikutteet tulivat mukaan.
Haitaristi ja sanoittaja Martti Jäppilän johtama Dallapé oli jo 1920-luvun lopulla Suomen ykkösnimi, joka sitten säilytti asemansa läpi seuraavan vuosikymmenen. Yhtye teki monia menestyslevyjä ja kirjoitti itse omat kappaleensa. Muita tunnettuja kokoonpanoja 1920-luvun jälkipuoliskolla olivat tamperelais-kotkalainen Seminola sekä helsinkiläiset Amarillo ja Suomi Jazz Orkesteri. Suomi Jazzin tunnetuimmat levytykset olivat Puuseppä ja etenkin Asfalttikukka, jossa laulajana oli Ture Ara taiteilijanimellä Topi Aaltonen.
Suomessa oli 1920-luvun lopulla kymmenittäin haitarijazzin esittäjiä. Vai mistä lie ollut kyse? Termi haitarijazz – toisinaan haitarijatsi – tuli lehtitietojen perusteella käyttöön vasta 1970-luvun alussa, kun laulaja M. A. Numminen innostui levyttämään uusrahvaanomaiseksi kutsumaansa vanhaa jazzia. Oman aikansa mainosteksteissä 1920-luvulla Dallapét ja muut orkesterit olivat tanssimusiikkia tai jazzia.
Monet Dallapén soittajista olivat kiinnostuneet amerikkalaisesta jazzista, mutta orkesterin ohjelmistossa sellainen tyyli pysyi marginaalissa. Haitarijazzin esittäjät eivät niinkään soittaneet afrikkalaisamerikkalaisia jazzsävelmiä vaan jenkkoja, polkkia, tangoja ja valsseja uudella otteella. Erityisesti yhtyeet tunnettiin foxtrot-kappaleista, ”fokseista”.
Eurooppalaisten tanssirytmien marssipoljentoihin verrattuna fokseissa iskujen paino osui jonnekin muualle kuin oli totuttu, ei tahdin ykkös- ja kolmosiskulle vaan kakkoselle ja neloselle. Foksissa oli ”takapotkua”. Etenkin Suomessa tällaista rytmiä ryyditti kova tempo. Musiikintutkija Mikko Vanhasalo on selvittänyt, miten 1950-luvulla joitakin foxtrotin piirteitä ryhdyttiin pilailumielessä kiteyttämään ja uutta tyyliä alettiin kutsua humpaksi.
Dallapén ja muiden orkestereiden keskeisenä innoittajana olivat ulkomaiset nuottijulkaisut. Ulkomaisia jazzlevyjä ei juurikaan ollut tarjolla ja jos olikin, niin ne olivat etupäässä saksalaisia, englantilaisia tai ruotsalaisia äänitteitä. Elävää kontaktia amerikkalaiseen tyyliin saatiin vasta S/S Andanian mukana.
Jazz pujahti Andanialta
Höyrylaiva toi jazzin Suomeen, mutta minkälaisesta jazzista oli kyse? Kun Andania saapui Helsinkiin 4.6.1926, Eteläsatamassa oli vastassa lähes 10 000 ihmistä ja sanomalehdet repivät tapauksesta isoja juttuja. Huomion kohteena oli laivan matkustajajoukko, joka oli lähtenyt vierailemaan entiseen kotimaahansa. Vastaavia siirtolaisten huvimatkoja oli tehty Suomeen jo vuodesta 1920 lähtien, mutta 628 matkustajan Andania oli kokoluokaltaan jotain uutta.
Jazzista ei puhuttu. Laivan 29-henkinen orkesteri sai kyllä näkyvyyttä saapuessaan Helsinkiin ja kiertäessään sitten Suomea, mutta kyseessä ei ollut jazzorkesteri vaan puhallin- ja marssivetoinen soittokunta. Sen nimi oli yksinkertaisesti Suomi. Sana jazz nousi sanomalehdissä esiin vain kerran, kun vasemmistolehtien palstoilla kiertäneessä jutussa haastateltiin Andanialla matkanneita työväenliikkeen kannattajia. Jutussa mainittiin ohimennen, että laivalla nuori väki oli tanssinut iltaisin niin myöhään kuin ”soittokunta jaksoi vain jazzeja puhaltaa”.
Huomiota jazz alkoi kerätä vasta siinä vaiheessa, kun muutamat Andanian orkesterin jäsenet esiintyivät nimellä Andania American Jazz-Band Suomen Radioyhdistyksen ohjelmassa 12.8. ja sitten viittä päivää myöhemmin ravintoloitsija K. E. (Karl Edvard) Jonssonin pestaamana Oopperakellarissa Helsingissä. Pesti ”Opriksessa” jatkui syyskuun puolelle. Seitsenhenkisen kokoonpanon esiintyjät olivat pianisti-trumpetisti-kornetisti Andrew Arvo Jacobson, tenorisaksofonisti Freddy Martin, pasunisti Miller (etunimi ei tiedossa), alttosaksofonia ja klarinettia soittanut Tommy Tuomikoski ja tuuban sukuisen sousafonin soittaja Merle Wilking. Lisäksi yhtyeessä oli vielä rumpali ja toinen trumpetisti. Osa heistä jäi Helsinkiin ja esiintyi marraskuun lopusta tammikuun alkuun Fennia-ravintolassa nimellä S/S Andania Yankees.
Andania American Jazz-Bandissa esiintyi laulusolistina Yhdysvaltojen kansalainen Cecile McKee Hazen Jacobson. Musiikintutkija Nina Öhman on kiinnittänyt huomiota siihen, miten Andanian jazzyhtyettä koskevissa lehtijutuissa ja -ilmoituksissa vuonna 1926 laulaja oli usein ainoa esiintyjä, joka mainittiin nimeltä. Esimerkiksi Tommy Tuomikosken nimeä ei mainittu. Kun Andanian jazzyhtyettä myöhemmin muisteltiin ja sen merkitystä arvioitiin, huomio kiinnittyi Tuomikoskeen ja muihin soittajiin, eikä laulajaa enää noteerattu.
Öhmanin mielestä Cecile McKee Hazen Jacobson mahdollisesti oli Suomessa ensimmäinen nainen, joka lauloi jazzia julkisesti orkesterin solistina. Esiintyessään solistina pääkaupungin suositussa ravintolassa ja vieläpä useaan otteeseen Cecile McKee Hazen Jacobson viitoitti tietä jazzia laulaville naisille Suomessa. Klassisen musiikin koulutuksen saanut viulisti ja laulaja esiintyi myöhemmin kotimaassaan musikaaleissa ja oopperarooleissa ja toimi laulunopettajana.
Miten fraseerata ja soittaa soolo
Andanian jazzyhtye ei valitettavasti jättänyt jälkeensä äänitteitä eikä edes valokuvia. Olli Hämeen kirjassa Rytmin voittokulku mainitaan, että orkesteri lanseerasi Suomeen uusia kappaleita, kuten 1910-luvulla sävelletyn St. Louis Bluesin, jonka maailmanmenestys alkoi vuonna 1925 laulaja Bessie Smithin ja kornettia soittaneen Louis Armstrongin yhteislevytyksenä. Hämeen mukaan Andanian yhtye sovitti ohjelmistoonsa ainakin yhden suomalaiskappaleen. Epäselväksi jäi, oliko kyseessä Yrjö Hjeltin shimmy/one-step Sing-song vai Jonny Loken (oik. Ernest Pingoud) shimmy-fox Rigolo.
Suomalaiset muusikot, kuten Ossi Aalto, Anatoli Gunaropulos, Eugen Malmstén ja Klaus Salmi, vaikuttuivat suuresti Andanian jazzorkesterista. Varsinkin trumpetisti Malmstén innostui, sillä trumpettia ei suomalaisissa tanssiorkestereissa juuri kuultu – Andanian jazzyhtyeessä niitä sen sijaan oli kaksin kappalein! Andanian vaikutus käy hyvin ilmi musiikintutkija Pekka Jalkasen vuonna 1967–1972 toteuttamista muusikkohaastatteluista, joiden muistiinpanot löytyvät Tampereen yliopiston Kulttuuri- ja tutkimusarkistosta.
Andanian jazzorkesterin suurin vaikuttaja oli Wilfred Henry ”Tommy” Tuomikoski (1907–1937), joka jäi Suomeen useiksi vuosiksi ja opetti soittajille uudenlaista jazztyyliä. Hän neuvoi, että nuotin muuntelu eli fraseeraus on sallittua ja miten puhallinsoittaja voi käyttää äänenmuodostuksessa vibratoa. Tällainen tanssimelodian jazzmainen käsittely oli ”hot”. Sitä oli vaikea saada toimimaan, jos tempo pysyi koko ajan kovana niin kuin suomalaisilla tanssiorkestereilla tapasi pysyä. Joskus on hyvä soittaa rennommin, Tuomikoski neuvoi. Sellainen tyyli oli ”sweet” tai ”swing”.
Parhaat soittajat osasivat soittaa rennosti vauhtinumeroissakin. Sellainen muusikko oli trumpetisti Louis Armstrong, joka oli muuttanut 1920-luvun alussa New Orleansista Chicagoon ja levitti Hot Five -yhtyeensä kanssa Yhdysvalloissa uudenlaisen jazzimprovisoinnin ilosanomaa samoihin aikoihin, kun Andania höyrysi Suomeen. Tuomikoski ja Andanian tanssimuusikot tiesivät, mitä on improvisointi ja soolon soittaminen, mutta suomalaisille soittajille sävelien keksiminen kesken kaiken omasta päästä – kirjoitettujen nuottien ulkopuolelta – oli täysin vieras ajatus. Tanssimuusikot ja klassisen eurooppalaisen taidemusiikin esittäjät eivät Suomessa harrastaneet spontaaneja osuuksia, eivät edes elokuvateattereissa, joissa orkesterit säestivät mykkäfilmien nopeasti vaihtuvia tunnelmia laajan nuottivalikoiman turvin.
Sooloajatusta piti kypsytellä. Suppea soittajapiiri kokeili ja yritti. Äänitteelle ehätti ensimmäisenä Kuopiosta kotoisin ollut pianisti Eero Hyvärinen, joka vuonna 1929 soitti ragtime-tyylisen soolon – todennäköisesti kirjoitetun – Yrjön orkesterin foxtrot-levytyksessä Suomalainen rapsodia (soolo kuuluu kohdassa 01:52). Kappale oli versio kansansävelmästä Tuoll’ on mun kultani.
Klaus Salmi muistelee, että soittaessaan suomalaisissa yhtyeissä Tommy Tuomikoski kyllä improvisoi, mutta muut muusikot soittivat kirjoitettuja sooloja, jotka opeteltiin ulkoa ja joita sitten soittotilanteessa kevyesti muunneltiin. Ramblers-yhtyeen klassikkokappaleessa Muistan sua, Elaine vuodelta 1932 pasuunaa soittanut Salmi ja klarinetisti Tuomikoski soittivat lyhyet soolot perätysten (kohdasta 01:58 eteenpäin). Suomalaisia jazzlevytyksiä kartoittanut Hans Westerberg pitää tätä äänitettä varsinaisen jazzmusiikin käynnistäjänä Suomessa. Laajemmin jazzsooloja, varsinkin pitempiä sooloja, alkoi tallentua äänilevyille vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Vireä alakulttuuri
Andania merkitsi jazzin murrosta. Haitarijazz näkyi ja kuului parhaiten, mutta sen rinnalle Suomeen syntyi 1920-luvun jälkipuoliskolla uusia yhtyeitä, joita kiinnosti enemmän ulkomainen soundi. Kenties merkittävin niistä oli Harry Bergströmin johtama helsinkiläisten koulupoikien Fred Pell’s Novelty Buddians, joka yhdisteli hot-soittoa, brittiläistä tanssiorkesterityyliä ja hieman eurooppalaista tanssimusiikin perinnettä. Buddians levitti jazzin sanomaa saatuaan pitkiä kiinnityksiä Tampereen ja Turun ravintoloihin. Turussa taiteili samaan aikaan suunnilleen samoin eväin Fred Kiiasin Fred Freddy’s Rhythmic Orchestra.
Andanian ansiosta uusi amerikkalainen tyyli innosti muusikoita ja jazzin ihailijoita. Ilmiö rajautui vielä pienen piirin jutuksi, mutta toiminta oli vireää, aikansa musiikillista alakulttuuria. Samalla uusi Suomi-jazz lähentyi jazzkulttuurin juuria. Kontakti jäi vielä vajaaksi. Jos vuonna 1895 afrikkalaisamerikkalainen lauluyhtye Fisk Jubilee Singers oli esittänyt varhaista gospel-musiikkia useissa kaupungeissa, seuraavan kerran jotain vastaavaa tapahtui vasta 1930-luvulla.
Andanian jazzmenestyksen innoittamana ravintoloitsija K. E. Jonsson kyllä yritti vuonna 1927 palkata viisimiehisen afrikkalaisamerikkalaisen yhtyeen esiintymään Helsinkiin kahden viikon ajaksi. Tuntemattomaksi jäänyt kokoonpano ei kuitenkaan saanut työlupaa. Esteenä oli vaikutusvaltainen lobbaaja, Muusikkojen liitto, joka ei halunnut Suomeen ulkomaisia esiintyjiä ja kaikkein vähiten mustia jazzmuusikoita. Kirjailija-maailmanmatkaaja Olavi Paavolainen kaipasi Helsinkiin ”oikeaa” amerikkalaista jazzorkesteria ja sen puutteessa parahti, että Suomen pääkaupunki ei ole ”nykyaikaisessa mielessä suurkaupunki”.
Yksi afrikkalaisamerikkalainen jazz-artisti Suomessa kyllä nähtiin. Laulaja Creighton Thompson esiintyi talvi- ja kevätkaudella 1929 Fenniassa Eric Borchardin ”amerikkalaisessa jazzsoittokunnassa” (Borchard itse oli saksalainen, mutta tätä ei lehti-ilmoituksissa tuotu esille). Helsingissä vieraili samoihin aikoihin myös muutamia muita afrikkalaisamerikkalaisia esiintyjiä, esimerkiksi oopperalaulaja Francis Mores, joka tulkitsi italialaisia aarioita maaliskuussa 1928. Teatteriryhmä Black Flowers tarjosi ”afroamerikkalaisia jazzsäveleitä” kaksinäytöksisessä Liza-operetissaan elokuussa 1930, ja operettia edusti myös Will Garlandin ryhmän Väärä prinssi vuonna 1931, mutta varsinaisista jazzesityksistä ei niiden kohdalla tiettävästi ollut kyse.
Lähteet
Arkistokokoelmat
Pekka Jalkasen tutkimusarkisto. Mappi 5. Muusikkojen haastattelumateriaali ja muu kirjallinen materiaali. Kulttuuri- ja tutkimusarkisto. Tampereen yliopisto.
Haastattelut
Antti Sarpila 25.5.2025. Haastattelijat Eero Koivistoinen, Matti Laipio & Janne Mäkelä. Jazz Suomi 100. Musiikkiarkisto.
Kirjallisuus
Pekka Gronow: Milloin improvisoitu jazz tuli Suomeen? Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toim. Inkeri Saloharju. Helsingin yliopiston kirjasto: Helsinki 2003.
Pekka Gronow: Jazztyttö, jazzaa sinä vaan. Suomi soi 1. Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Toim. Pekka Gronow, Jukka Lindfors & Jake Nyman. Tammi: Helsinki 2004, 98–104.
Jukka Haavisto: Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa. Alk. 1991. Uudistettu painos. E-kirja. Musiikkiarkisto 2016.
Veli-Matti Henttonen: Jazz musiikkina ja kulttuuri-ilmiönä Suomessa ennen toista maailmansotaa. Tutkimus ”mustan” musiikin ensimmäisistä vuosikymmenistä. Yleisen historian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.
Olli Häme: Rytmin voittokulku. Kirja tanssimusiikista. Fazer: Helsinki 1949.
Pekka Jalkanen: Alaska, Bombay ja Billy Boy. Jazzkulttuurin murros Helsingissä 1920-luvulla. Suomen etnomusikologinen seura: Helsinki 1989.
Heikki Kauppinen: Meillä soi. Kotkan ja Haminan kevyen musiikin värikkäät vaiheet. Westman: Kotka 2013
Janne Mäkelä: Musiikin tahmea liikkuvuus. Ulkomaalaiset muusikot 1920-luvun Suomessa. Musiikin suunta 3/2020.
Claes Olsson: Jazzia soitettiin Suomessa jo vuonna 1923. Lukijan mielipide. Helsingin Sanomat 16.1.2020.
Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. Esseitä ja pakinoita. Otava: Helsinki 1929.
Marko Tikka & Toivo Tamminen: Tanssiorkesteri Dallapé. Suomijatsin legenda. SKS: Helsinki 2011.
Olli-Pekka Tuomisalo: Näkymättömät puurtajat. Suomalaisen klarinetin ja saksofonin historia. Aviador: Rajamäki 2020.
Mikko Vanhasalo: Humppaa! Uudelleentulkinta ja kiteytyminen Dallapén ja Humppa-Veikkojen sovituksissa. Tampereen yliopisto: Tampere 2009.
Hans Westerberg: Suomalaiset jazzlevytykset 1932–1976. Suomen Jazzliitto: Helsinki 1977.
Nina C. Öhman: Brass and Jazz. The Andania Excursion and the Sounding of Finnish-American Relationships in the Newly Independent Finland. Journal of Transatlantic Studies 1/2026.