Lore1960-luvun alussa alkoi tapahtua selkeä sukupolvenvaihdos jazzissa. Sen vaikutuksesta vuosikymmenen lopulla uusi muusikkopolvi hallitsi suomalaista jazzia suvereenisti. Ennen pitkää osa näistä muusikoista pystyi lähes päätoimisesti elättämään itsensä jazzin soitolla. Tosin monet heistäkin soittivat vielä1960-luvullakin iskelmätähtien orkestereissa.
Tärkeä paikka jazzin muutoksessa oli Helsingin Punavuoressa vuosina 1957–1964 toiminut Old House Jazz Club, jota kutsuttiin myös Mäyränkoloksi pitkäaikaisen vetäjänsä Pekka Mäyrämäen mukaan. Sinne kokoontuivat niin helsinkiläiset kuin myös pääkaupungissa käyneet muusikot. 1950-luvun puolella jami-illoissa kävi eri sukupolvia ja jazztyylejä edustavia muusikoita. Vielä alkuvuosina Old Housessa kuultiin dixielandia ja swingiä sekä länsirannikon jazzista vaikutteita saanutta musiikkia, mutta 1960-luvun puolella hard bop-tyylinen musiikki alkoi olla jo hallitsevaa.
Old Housen kantajoukkoa olivat 1950–1960-lukujen vaihteen tienoilla muun muassa saksofonistit Esa Pethman, Erik Dannholm, Stanley Lindroos, Kenneth Rothe, Rainer Björk ja Tuomas Kotovirta, pianistit Esa Katajavuori, Heikki Sarmanto, Veikko Hakkarainen, Eero Ojanen, Pentti Hietanen ja Curre Boucht, trumpetistit Otto Donner, Seppo Terämaa ja Ahti Molander, kitaristi Juhani Vilkki, basistit Kari Hynninen, Gösta Holm ja Tapani Tamminen sekä rumpalit Christian Schwindt, Anssi Pethman, Matti Koskiala ja Pekka Tirkkonen.
Heitä täydensivät pian myös Seppo ”Paroni” Paakkunainen, Teppo Hauta-aho, Eero Ojanen, Pekka Pöyry, Kaj Backlund ja Reino Laine.
1960-luvulla Helsinkiin muutti paljon muusikoita. Muuttajia olivat esimerkiksi Eero Koivistoinen ja Juhani Aaltonen Kymenlaaksosta, Seppo Rannikko Tampereelta. Esko Linnavalli Turusta, Ilkka Karumo, Esko Rosnell ja Ilkka Willman Porista sekä Martti ”Edward” Vesala Mäntyharjulta.
Tästä joukosta kehittyi suomalaisen jazzin kärkijoukko 60-luvun loppuun mennessä. Kokoonpanojen johtajiksi tulivat mm. Esa Pethman, Esa Katajavuori, Otto Donner & Christian Schwindt, Heikki Sarmanto, Veikko Hakkarainen, Juhani Vilkki, Paroni Paakkunainen. Edward Vesala, ja Eero Koivistoinen.
Todiste uuden jazzpolven läpimurrosta heijastui jo Rytmi-lehden numerossa 2/1964 julkaistun suosikkiäänestyksen tuloksissa. Trumpettisarjan voitti Otto Donner, tenorisaksofonistien parhaaksi äänestettiin Esa Pethman ja toiseksi Erik Dannholm. Alttosaksofonistisarjan ykkönen oli Tuomas Kotovirta. Rumpaleiden kärjessä olivat Christian Schwindt ja Anssi Pethman. Pianistisarjassa ensimmäisen sijan jakoivat Heikki Sarmanto ja Teuvo Suojärvi ennen myös tasapisteet saaneita Pentti Hietasta ja Lasse Mårtensonia. Basisteista parhaaksi arvioitiin Heikki Annala. Yhtyesarjan voitti Esa Pethmanin kvartetti niukasti ennen Donner/Schwindt-sekstettiä.
Pethmanin kvartetti oli uranuurtaja soittaessaan ulkomailla ensimmäisenä suomalaisena modernina jazzyhtyenä. Se teki kesällä 1962 kolme kuukautta kestäneen kiertueen Tsekkoslovakiassa ja kävi seuraavana kesänä Puolassa soittaen myös Landskronan jazzfestivaaleilla Ruotsissa.
Donner/Schwindt-sekstetistä tuli toinen ulkomailla esiintynyt silloinen moderni kärkikokoonpano. Se soitti Belgiassa Comblain-la-Tourin festivaaleilla elokuussa 1964.
Valitettavampaa oli taas, että suomalaisen uuden jazzin läpimurtoa tallennettiin äänilevyille varsin niukasti 1960-luvun alkupuoliskolla. Ainoastaan1940-luvun jazzaktivistien Paavo Einiön ja Harry Orvomaan johtama Scandia julkaisi kaksi EP:tä ja yhden singlen Esa Pethmanin ja Christian Schwindtin yhtyeiden musiikkia. Vasta vuosikymmenen puolivälissä Einiön ja Orvomaan entinen yhtiökumppanin Johan Vikstedtin perustama Discophon uskalsi tuottaa kaksi täysimittaista LP:tä Esa Pethmanin ja Donner/Schwindtin kvintetin musiikkia.
Kitaristi Juhani Vilkin (1941-1925) sekstetti oli yksi harvoista 1960-luvun puolivälissä levyttäneistä suomalaisen jazzin kokoonpanoista. Se teki 1965 Pohjoismaiselle Sähkölle EP:n. Yhtyeessä soittivat tuolloin tenorisaksofonisti Stanley Lindroos, alttosaksofonisti Pekka Pöyry, pianisti Eero Ojanen, basisti Teppo Hauta-aho ja rumpali Pekka Tirkkonen Vilkin sekstetti oli musiikillisesti kunnianhimoinen. Sen ohjelmistossa oli Vilkin ja Ojasen sävellyksiä, jotka poikkesivat tavanomaisesta AABA-kaavasta. Kappaleissa oli häivähdyksiä muun muassa. Charles Mingusin musiikista. Ensimmäisillä Porin jazzfestivaaleilla 1966 soittanut yhtye hajosi jo samana vuonna Vilkin keskittyessä opintoihinsa. Hän päätti akateemisen uransa neuropsykologian professorina Helsingin yliopistossa.
Kouluissa ja klubeilla
Old Housessa soittamisesta ei maksettu. Jazzilla pystyi Helsingissä silti ansaitsemaan varsinkin oppikoulujen teinikuntien järjestämissä koulutansseissa, joissa varsinaisten tanssiorkesterien lisäksi myös monet nuorten muusikoiden jazzyhtyeet soittivat 1960-luvun puoliväliin asti, kunnes popyhtyeet korvasivat ne.
Töitä löytyi myös opiskelijayhteisöjen jazzilloista, samoin 60-luvun alussa perustettu Akateeminen Jazzkerho järjesti konsertteja. Kesäisin jazzia tarjosi useana vuonna Vanhalla Polilla toiminut Helsinki International Student Club, jonka maanantaisissa jazzilloissa kävi myös ulkomaisia vierailijoita muun muassa tenorisaksofonisti Dexter Gordon ja Suomessa sittemmin lukemattomia kertoja käynyt trumpetisti Ted Curson 1965.
Tärkeä jazzin tukija oli 1960-luvun puolivälistä lähtien usean vuoden ajan osuusliike Elanto. Se tuki avokätisesti Elannon Jazzkerhoa konserttien ja pienimuotoisten kiertueiden järjestämisessä sekä antoi tilat elävää jazzia tarjoavalle E-Clubille. Elanto tuki myös Kaj Backlundin big bandia, jossa soitti monia nuoren polven kärkimuusikkoja.
Down Beat-klubin lyhyt tarina
Ensimmäinen todellinen jazzklubi oli Helsingissä 4. huhtikuuta 1967 avattu, vajaan vuoden toiminut Down Beat. Klubin perusti Helsingin Kamppiin jo 1960-luvun lopulla purettuun Maitokeskuksen talona tunnetun rakennuksen viidenteen kerrokseen liikemies Timo Helin.
Hän panosti alussa klubin esiintyjiin. Avajaisesiintyjänä oli näet Johnny Griffin ja häntä seurasivat muun muassa Dexter Gordon, Don Cherry, Ben Webster, Al Heath sekä monet nimekkäät eurooppalaiset muusikot. Heidän säestäjinään suomalaiset muusikot saivat arvokasta kokemusta. Yksi Down Beatin vakiosoittaja oli basisti Pekka Sarmanto, josta kouliintui erilaisiin jazztyyleihin sopeutuva muusikko.
Alkuvaiheen jälkeen Down Beatin toiminta muuttui epäsäännölliseksi. Lopullisen nolon lopun klubi sai maaliskuussa 1968, jolloin Helsingin huoltopoliisi pidätti Helinin. Myöhemmin häntä syytettiin lukuisista erilaisista rikkeistä ja hän sai vankeustuomion.
Vieraiden virta kasvoi
Suomessa ulkomaisten yhtyeiden ja orkestereiden vierailut olivat vielä 1950-luvulla harvassa. Tilanne muuttui ratkaisevasti 1960-luvulla, jolloin konserttitoimisto Rytmi alkoi tuoda Suomeen yhdysvaltalaispromoottoreiden Norman Grantzin ja George Weinin Euroopan-kiertueille lähettämiä amerikkalaisia kokoonpanoja.
Ensimmäinen merkittävä vieras oli Quincy Jonesin orkesteri kesällä 1960. Sitä seurasivat Cannonball Adderley, Dizzy Gillespie ja John Coltrane 1961. Varsinkin Coltrane teki suuren vaikutuksen useisiin paikalla olleisiin muusikoihin. Muita Grantzin kiertueilla Suomessa käyneitä olivat 60-luvun alkupuolella Duke Ellingtonin ja Count Basien orkesterit, Art Blakeyn Jazz Messengers, Gerry Mulliganin kvartetti, Horace Silverin kvintetti, Modern Jazz Quartet, Oscar Petersonin ja Ella Fitzgerald sekä Thelonious Monkin kvartetti.
Elokuussa 1962 Helsingissä järjestettiin kansainväliset nuorisofestivaalit. Yhdysvallat vastusti tapahtumaa ja organisoi jazzpitoisen vastatapahtuman, jossa soittivat muun muassa klarinetisti Jimmy Giuffre ja dixieland-yhtyeen mukana tullut pianisti Herbie Nichols.
Varsinaisten festivaalien osanottajiin kuului mm. free-jazzia soittanut Archie Sheppin ja Bill Dixonin kvintetti, jonka konsertit tosin jäivät tosin jazzin harrastajilta kuulematta, koska suomalainen media boikotoi tapahtumaa.
Kuukautta ennen Sheppiä Helsingissä oli käynyt toinenkin tuleva free-tenorismin suuruus, Albert Ayler, joka kävi Herbert Katzin yhtyeen kanssa soittamassa tanssilavalla Mäntsälässä ja teki myös radionauhoituksen.
Ensimmäinen suurimittainen jazzkonserttitapahtuma oli Helsinki Jazz Festivaliksi ristitty George Weinin kokoama kiertuepaketti, joka esiintyi Messuhallissa 6.10.1964. Mukana olivat Miles Davis uuden kvintettinsä kanssa, Dave Brubeckin ja Roland Kirkin kvartetit, George Russellin sekstetti sekä kiertuetta varten kootut useat erikoisyhtyeet, joissa soittivat Coleman Hawkins, Sonny Stitt, Bud Freeman ja monet muut tunnetut swing– ja bebop–muusikot.
Valitettavaa oli, että kaikuisa Messuhalli oli akustiikaltaan varsin huono konserttipaikka. Yhdeksi illaksi konsertissa oli selvästi liian paljon esiintyjiä, sillä vaikka yhtyeiden soittoaika oli rajoitettu 45–60 minuuttiin, konsertti venyi pikkutunneille asti. Tällä esiintyjäjoukolla olisi pysynyt hyvin järjestämään ainakin kahden illan tapahtuman.
Tällaisia festivaaleiksi nimettyjä pakettikonsertteja järjestettiin vuoteen 1968 asti. Helsingissä Kulttuuritalolla esiintyivät omien kokoonpanojensa kanssa Sonny Rollins, Ornette Coleman, Gerry Mulligan, Lee Konitz & Bill Evans, Lennie Tristano, Art Blakey, Teddy Wilson (1965), Albert Ayler, Max Roach, Dave Brubeck, Stan Getz & Astrud Gilberto (1966), Sarah Vaughan, Gary Burton, Thelonious Monk (1967), Dizzy Gillespie, Art Blakey, Max Roach ja Elvin Jones (1968). Nuo ns. festivaalit olivat kaksipäiväisiä. Amerikkalaisia täydentämässä oli myös suomalaisia kokoonpanoja.
Yle myös kansainvälisti
Yleisradiolla on ollut 1960-luvulla tärkeä rooli jazzin välittämisessä ja tallentamisessa. Se järjesti tuolloin säännöllisesti sekä radioituja että joskus myös televisioituja konsertteja, joissa kotimaisten yhtyeiden lisäksi esiintyi usein ulkomaisia vierailijoita. Yle teki myös myös studionauhoituksia, joita se myöhemmin esitti lähetyksissään. Valitettavasti useat varsinkin 1960-luvun alun konserteissa tehdyt nauhoitukset on tuhottu. Sitä vastoin Yleisradion 1966 perustaman Radion tanssiorkesterin esityksiä on jäljellä, koska ne tehtiin niin sanotuiksi kantanauhoiksi, joille Yleisradio tallensi myös mm. Eero Koivistoisen, Seppo Paakkunaisen, Edward Vesalan ja Piirpauke-yhtyeen musiikkia.
Yleisradion kansainvälinen jazztoiminta voimistui 1960-luvun puolivälissä pianisti Matti Konttisen (1938–2013) tullessa vakituiseksi jazztoimittajaksi. Konttinen vaikutti keskeisesti Suomijazzin kansainvälistymiseen mm. lähettämällä suomalaisia muusikoita European Broadcasting Unionin (EBU) ulkomaisiin konsertteihin. Tuo toiminta on jatkunut edelleen. Sen tuloksena kymmeniä suomalaisia muusikkoja on ollut soittamassa ja myös johtamassa erilaisissa EBU-kokoonpanoissa.
Vuodesta 1967 alkaen suomalaisia kokoonpanoja osallistui myös EBU:n yhtyekilpailuihin Montreux’ssa. Näissä kilpailuissa suomalaiset menestyivät hyvin. Ensimmäisenä suomalaisyhtyeenä kilpailussa olleen Matti Konttisen kvintetin rumpali Esko Rosnell palkittiin kilpailun parhaana rumpalina. Tässä yhtyeessä soittivat Esa Pethman, alttosaksofonisti Ilkka Karumo ja basisti Pekka Sarmanto.
Kahta vuotta myöhemmin saksofonisti Eero Koivistoisen kvartetti, jossa soittivat Koivistoisen lisäksi pianisti Pentti Hietanen, basisti Ilkka Willman ja rumpali Reino Laine voitti kilpailun kilpailussa useita nimekkäitä eurooppalaisia yhtyeitä ja sai palkinnoksi esiintymismatkan Newportin festivaaleille USA:han.
Vuonna 1971 kilpailun suomalaisvoittaja oli Tuohi-kvartetti. Siihen kuuluivat saksofonisti Seppo Paakkunainen, pianisti Heikki Sarmanto, basisti Teppo Hauta-aho ja rumpali Edward Vesala. Tuona vuonna kilpailivat myös perinteistä jazzia soittaneet yhtyeet. Sen sarjan voitti puolestaan DDT Jazz Band.
Nuo voitot osoittivat suomalaisen jazzin nousseen kansainväliselle tasolle, sillä Montreaux’n kilpailuissa oli mukana monien Suomea suurempien jazzmaiden kärkiyhtyeitä.
Eräänlainen kuriositeetti olivat EBU:n järjestämät jazztietokilpailut, joihin myös Yleisradio lähetti edustajansa. Kilpailijat olivat yleensä jazzin harrastajia, jotka tunsivat siihenastisen jazzin detaljeja myöten.
Porista festivaalikaupunki
Helsingin ylivalta murtui jazzissa vuonna 1966. Porissa perustettiin näet huhtikuussa Pori Jazz r.y., joka sitten heinäkuussa järjesti Kirjurinluodolla ensimmäiset Porin jazzfestivaalit. Alkuvuosina Porissa esiintyi etupäässä kotimaisia kokoonpanoja, joita täydensi muutama ulkomainen vieras heidän joukossaan sittemmin kymmeniä kertoja Porissa käynyt trumpetisti Ted Curson.
Alun muutaman sadan yleisömäärät kasvoivat nopeasti tuhansiin, ja järjestäjät uskalsivat kiinnittää Poriin nimekkäitäkin ulkomaisia esiintyjiä. Merkittävää oli varsinkin alkuvuosina runsas eurooppalaisen jazzin osuus ohjelmistossa.
Myös Jyväskylän Kesässä oli jazzilla 1960-luvun lopulla tärkeä sija. Konserttien lisäksi tapahtuman yhteydessä järjestettiin kursseja, joissa kouluttajina oli merkittäviä ulkomaisia muusikkoja.
Ensimmäinen heistä oli tuolloin Eurooppaan asettunut George Russell (1923–2009), joka kävi Jyväskylässä 1966 ja 1967. Hänen kursseilleen osallistui lukuisia nuoremman polven muusikoita. Luennoilla Russell kävi lävitse kehittämäänsä The Lydian Chromatic Concept–teoriaa, jonka pohjalta kirjoitettua musiikkia kurssilaiset myös soittivat. Vuonna 1966 kurssiorkesteri piti konsertin Jyväskylässä, josta se matkusti ensimmäiseen Pori Jazziin päätösesiintyjäksi. Russellin jälkeen Jyväskylässä kouluttivat Herb Pomeroy (1968) ja Charlie Mariano (1970).
1960-luvun lopussa syntyi Suomeen toinenkin yhä toimiva jazzfestivaali, tosin Poria pienimuotoisempi. 1969 näet järjestettiin ensimmäistä kertaa Turku Jazz Festival, joka on siitä lähtien järjestetty kevättalvella. Vuosikymmenten aikana Turussa on kuultu kotimaisten artistien lisäksi lukemattomia huipputason amerikkalaisia ja eurooppalaisia artisteja.
Jazzille oma liitto
Vuonna 1966 perustettiin Suomen Jazzliitto. Sen tehtäväksi määriteltiin jazzin aseman parantaminen muun muassa. puuttumalla Suomen viralliseen musiikkipolitiikkaan eri musiikkilajien tukemisen tasa-arvoistamiseksi. Konkreettisimmin SJL:n toiminta näkyi vuosittaisessa Yrjö-palkinnossa, jota liitto alkoi jakaa vuonna 1967 ansioituneimmaksi katsotulle suomalaiselle jazzmuusikolle. Ensimmäisen Yrjön sai Eero Koivistoinen (1967). Häntä seurasivat Juhani Aaltonen (1968), Eero Ojanen (1969) ja Heikki Sarmanto (1970)
Jazzliitosta tuli 1967 myös Rytmi-lehden kustantaja. Jazzliiton huomassa Rytmi pysyi aluksi vain pari vuotta, kunnes erinäisten vaiheiden jälkeen lehti palautui liitolle uudelleen vuonna 1975.
SJL:n ajama jazzin aseman parantaminen ja nostaminen konserttimusiikin rinnalle edistyi, tosin verkkaisesti. Merkkinä asennemuutoksesta olivat silti vuonna 1970 Seppo Paakkunaisen ja Heikki Sarmannon ensimmäisinä jazzmuusikkoina saamat apurahat säveltämiseen ja Eero Koivistoiselle myönnetty kolmivuotinen taiteilija-apuraha.
Liiton ajama koulutuskin eteni. Sibelius-Akatemiassa aloitti 1973 jazz-studio, Oman osastonsa jazz sai tähän oppilaitokseen tosin vasta kymmenen vuoden kuluttua. Jo kauan ennen jazzin korkeakoulutasoisen opetuksen alkamista perusvalmiuksien opettaminen oli lähtenyt käyntiin Klaus Järvisen 1970-luvun alussa perustamassa Oulunkylän Pop/jazz-opistossa.
Esa Pethman
Kymenlaaksolaisissa orkestereissa aloittanut Esa Pethman (1938–2025) liittyi vuonna 1959 Erkki Melakosken orkesteriin ja löi itsensä nopeasti läpi aluksi tenorisaksofonistina. Huilunsoittoa Sibelius-Akatemiassa opiskellut Pethman perusti vuonna 1961 kvartetin, jossa soittivat pianisti Heikki Sarmanto ja basisti Kari Hynninen (myöhemmin Matti Bergström). Rummuissa oli Esan nuorempi veli Anssi. Pethman löysi yhtyeen laulusolistiksi tuolloin uraansa aloitelleen Carola Standertskjöldin, josta pian tuli omalla soolouralla Suomen suosituimpia artisteja.
Vuonna 1964 Discophon tarjosi Pethmanille tilaisuuden oman LP:n tekemiseen. Yhtiö suunnitteli levystä vientituotetta ja antoi Pethmanille vapaat kädet. Useissa sessioissa äänitetty The Modern Sound of Finland oli modernin jazzin ensimmäinen täysimittainen LP Suomessa.
Kvartettinsa jälkeen Pethmanilla oli erilaisia omia kokoonpanoja. Lisäksi hän soitti sekä Radion Tanssiorkesterissa että Kansallisoopperan orkesterissa ja toimi studiomuusikkona. 1970-luvulta lähtien hän toimi pääasiallisesti säveltäjänä tyyliasteikon ulottuessa monipuolisesti lastenmusiikista kirkko-oopperaan.
Henrik Otto Donner
Säveltäjä, trumpetisti ja monipuolinen musiikkivaikuttaja Henrik Otto Donner (1939–2013) tuli Tampereelta Helsinkiin 1958 ja aloitti sävellysopinnot Sibelius-Akatemiassa. Donner opiskeli 1960-luvun alussa myös Wienissä ja Münchenissa. Modernin konserttimusiikin säveltämisen ohella hän oli aktiivinen jazzmuusikko ja keskeisesti mukana uuden jazzpolven nousussa 1960-luvulla. Hän muun muassa soitti Esa Katajavuoren yhtyeessä. Donner perusti Christian Schwindtin kanssa yhtyeen, jota hän itse johti. Siihen liittyivät tenorisaksofonisti Erik Dannholm, pianisti Pentti Hietanen ja basisti Tapani Tamminen. Pian mukaan tuli alttosaksofonisti Tuomas Kotovirta. Sekstetistä tuli Esa Pethmanin kvartetin rinnalle toinen modernin Suomijazzin kärkikokoonpano. Yhtye esiintyi elokuussa 1964 Comblain-la-Tourin festivaalilla Belgiassa ja levytti seuraavana vuonna LP:n For Friends and Relatives.
1960-luvun loppupuolelta lähtien Donner johti kokoonpanoiltaan vaihtelevia Treatment-yhtyeitään, joissa hän usein yhdisteli jazzin ja rockin aineksia. Treatment levytti 1969 Pentti Saarikosken runoihin perustuvan En soisi sen päättyvän -teoksen.
Vuonna 1966 Donner ja Schwindt sekä Atte Blom perustivat Love Recordsin, jonka johtajana Donner oli 1970-luvun loppuvuosina. Vuosina 1970–1974 hän toimi Yleisradion viihdepäällikkönä.
Monissa musiikkialan luottamustoimissa vaikuttaneen Donnerin sävellystuotanto oli laaja. Siihen sisältyi toistatuhatta laulua sekä jazzsävellyksiä, kuorokappaleita ja elokuva- ja näyttämömusiikkia, joissa hän monesti sekoitteli eri musiikkityylejä.
Chrisse Schwindt
Helsinkiläinen rumpali Christian”Chrisse” Schwindt (1940–1992) sai kuvansa Rytmi-lehteen jo vuonna 1958 voitettuaan solistipalkinnon koululaisten jazzorkesterikilpailuissa. Schwindt soitti kilpailun voittaneessa Esa Katajavuoren kvintetissä, joka oli 1950-luvun lopulla ensimmäinen hard bopia soittanut suomalainen kokoonpano.
Helsinkiläisen Old House -klubin keskeisiin aktiiveihin kuulunut ja välillä klubia pyörittänytkin Schwindt oli 1960-luvun johtavia modernin tyylin rumpaleita Suomessa. Hän toimi säännöllisesti säestäjänä maassa vierailleille ulkomaisille muusikoille. Sittemmin 1970- ja 1980-luvuilla Schwindt siirtyi modernista jazzista perinteisempään tyyliin. Hänestä tuli DDT Jazzbandin pitkäaikainen rumpali, minkä lisäksi hän soitti 1970–1980-luvuilla monissa swing-tyylisissä levytyksissä. Love Recordsin perustajiin kuulunut Schwindt oli pitkään yhtiön toimitusjohtaja. Erottuaan Love Recordsista Schwindt perusti 1977 Lasse Mårtensonin kanssa Kompass Recordsin.
Heikki Sarmanto
Komean ja pitkän uran luonut helsinkiläinen pianisti ja säveltäjä Heikki Sarmanto (s. 1939) herätti ensimmäistä kertaa huomiota säveltäjänä vuonna 1961, jolloin hänen kappaleensa Opuscule palkittiin kansainvälisessä jazzsävellyskilpailussa Minneapolisissa. Sarmannolla oli jazzyhtyeitä jo kouluajoista lähtien. Tosin Sarmannollekin tuli tutuksi myös alan proosallisempi puoli ravintoloissa ja tanssipaikoissa. Sarmannonkin työnantajavalikoima ulottui 1960-luvulla Olavi Virrasta Katri Helenaan, mutta laulajatähtien säestystehtävien lisäksi joukkoon mahtui myös pitkäaikainen jäsenyys Esa Pethmanin yhtyeessä vuosikymmenen alussa.
Sarmanto toimi Jyväskylän Kesä -kulttuuritapahtumassa musiikkileirien vetäjänä 1966–1971. Jyväskylässä hän teki kesäkuussa 1969 myös ensimmäisen LP:nsä Flowers in the Water. Levyn ilmestyessä Sarmanto oli jo opiskellut ensimmäisenä suomalaisena yhden lukuvuoden Bostonissa toimivassa Berklee College of Musicissa, jossa hän jatkoi opintojaan 1970–1971.
Palatessaan Bostonista Suomeen keväällä 1971 Sarmanto toi mukanaan kaksi amerikkalaista opiskelutoveriaan, kitaristi Lance Gundersonin ja rumpali Graig Herndonin. Heidän kanssaan Sarmanto perusti kvintetin. Basistiksi saatiin Sarmannon veli Pekka Sarmanto (s. 1945), josta jo tuolloin oli tullut yksi Suomen johtavista jazzbasisteista. Tenorisaksofonia ja huilua yhtyeeseen tuli soittamaan Juhani Aaltonen.
Uusi yhtye teki ensimmäisen levynsä, Counterbalancen kesäkuussa 1971. Pian kvintetti laajeni laulaja Maija Hapuojan liityttyä mukaan. Hänen instrumentaalinen laulunsa oli täydentänyt yhtyettä jo syyskuussa 1971 levysessioissa, joiden seurauksena ilmestyi yhtyeen toinen albumi Like a Fragonard.
Sarmannon seuraava levytys oli ison orkesterin kanssa tehty Everything It Is, joka pohjautui Sarmannon Helsingin juhlaviikoille tekemään Marat-tilausteokseen. Tämän jälkeen Sarmanto ryhtyi säveltämään uusia isoja teoksia, joissa hän orkesterien lisäksi käytti laulusolisteja ja kuoroja.
Pienimuotoisempaa laulumusiikkia Sarmanto teki Maija Hapuojan kanssa, hyvänä esimerkkinä vuonna 1973 äänitetty, Pentti Saarikosken runoihin sävelletty LP Onnen aika.
Myöhemmin Sarmanto asui pitkään New Yorkissa. Hän muun muassa sävelsi tilausteoksen New Hope Jazz Mass jazzkirkkona tunnetun St. Peter’s -kirkon avajaisiin vuonna 1978. Myöhempia suurteoksia ovat olleet tenorisaksofonisti Sonny Rollinsin neliosainen Concerto for Tenor Saxophone and Orchestra, jonka Sarmanto orkesteroi ja myös johti Tokiossa vuonna 1986, Carnegie Hall -konserttitalossa New Yorkissa vuonna 1988 esitetty sinfoninen runoelma Suomi ja jazzooppera Manon, jonka ensiesitys oli Virossa 2008.
Suurteosten lisäksi Sarmanto säveltänyt runsaasti sekä soitin- että laulumusiikkia. Viimeisin projekti hänellä on ollut yhdysvaltalaisen runoilijan Emily Dickinsonin koko runotuotannon säveltäminen lauluiksi. Säveltämisen lisäksi Sarmanto on jatkuvasti myös esiintynyt ja levyttänyt omaa musiikkiaan.
Juhani Aaltonen
Heikki Sarmannon pitkäaikainen soittokumppani on ollut saksofonisti ja huilisti Juhani “Junnu” Aaltonen (s. 1935), jonka soittoura alkoi Kymenlaaksossa. Soitettuaan muun muassa Heikki Rosendahlin yhtyeessä Aaltonen muutti vuonna 1961 Helsinkiin ja opiskeli huilunsoittoa Sibelius-Akatemiassa. Hän soitti 1960-luvulla Otto Donnerin Treatmentissa sekä Heikki Sarmannon ja Edward Vesalan erilaisissa kokoonpanoissa.
Alkujaan alttosaksofonia soittanut Aaltonen siirtyi tenorisaksofoniin, jolla hän loi väkevän, vahvasti emotionaalisen ilmaisun. Vuonna 1969 Aaltonen oli perustamassa progressiivista rockia esittänyttä Tasavallan Presidentti -yhtyettä, josta hän kuitenkin erosi jo seuraavana vuonna lisääntyneen studiotyön takia. Vaikka Aaltonen oli jo tuolloin kansainvälisestikin arvostettu jazzsoittaja, hän hankki pitkään pääasiallisen elatuksensa studiomuusikkona levytyksissä sekä radio- ja televisiosoitoissa. Kaikkiaan hän on ollut mukana yli 3 300 levytytellä kappaleella.
Suomen Jazzliiton Yrjö-palkinnon 1968 saanut Aaltonen teki ensimmäisen oman LP:nsä vuonna 1974. Etiquetten jälkeen omia albumeita on sittemmin kertynyt pitkän matkaa tostakymmentä. Lisäksi hän on ollut mukana kymmenillä muilla jazzalbumeilla.
Aaltonen soitti 2000-luvulla Nordic Trinity -yhtyeessä ja myöhemmin erilaisten omien kokoonpanojensa kanssa sekä monenlaisissa muissa yhtyeissä muun muassa Iro Haarlan, Raoul Björkenheimin, Reino Laineen ja Mikko Innasen kumppanina. Aaltonen sairasti koronataudin vuonna 2022, minkä seurauksena hän joutui luopumaan saksofonin soitosta.
Pekka Pöyry
Helsinkiläinen alttosaksofonisti Pekka Pöyry (1939–1980) valmistui oikeustieteen kandidaatiksi, mutta ei koskaan toiminut lakimiehenä, vaan keskittyi musiikkiin. Tyylinsä Charlie Parkerin ilmaisusta johtanut Pöyry soitti 1960-luvun puolivälin tienoilla Juhani Vilkin ja Chrisse Schwindtin yhtyeissä ja teki levydebyyttinsä Esa Pethmanin LP:llä The Modern Sound of Finland vuonna 1965. Pöyryllä oli vuosina 1966–1968 kvartetti, jossa soittivat pianisti Eero Ojanen, basisti Teppo Hauta-aho ja rumpali Reino Laine. Kvartetti osallistui vuonna 1968 Montreux’ssa EBU:n yhtyekilpailuun.
Pöyry liittyi vuonna 1970 neljäksi vuodeksi progressiivista rockia soittaneeseen Tasavallan Presidenttiin. Sen kanssa Pöyry teki monia kiertueita Englantiin ja Pohjoismaihin. Hän oli mukana kolmella yhtyeen albumilla, samoin useilla yhtyeen kitaristin Jukka Tolosen soololevyillä. Jazzia Pöyry soitti erilaisissa isoissa orkestereissa ja muun muassa Nordjazz-kvintetissä, johon vuonna 1975 koottiin muusikot viidestä pohjoismaasta. Pöyry oli alusta lähtien mukana UMO:ssa. Kuolleessan vuonna 1980 Pöyry oli juuri palkattu orkesterin vakituiseksi alttosaksofonistiksi.
Eero Ojanen
Pianisti Eero Ojanen (s. 1943) soitti 1960-luvulla Helsingissä Kaj Backlundin big bandissa sekä Juhani Vilkin sekstetissä. Down Beat -klubilla muun muassa yhdysvaltalaista tenorisaksofonisti Ben Websteriä säestänyt Ojanen oli pitkään mukana Otto Donnerin johtamissa Treatment-kokoonpanoissa ja soitti myös useilla Eero Koivistoisen 1960–1970-lukujen vaihteen levyillä. Yrjö-palkinnon 1969 saanut Ojanen toimi KOM-teatterin kapellimestarina 1973–1982. Sen jälkeen yhteistyö KOM:in kanssa on jatkunut eri muodoissa vuosikymmeniä.
Ojanen on 1970-luvulta lähtien ollut pääasiallisesti tuottelias ja monipuolinen säveltäjä, mutta hän on palannut aika ajoin jazziin sekä säveltäjänä että muusikkona säestäen monia laulajia. Vuonna 1993 hän perusti Seppo Paakkunaisen ja Teppo Hauta-ahon kanssa free jazzia soittaneen Trio Nueva Finlandian, joka kotimaan esiintymisten lisäksi teki kaksi kiertuetta Etelä-Amerikkaan. Toinen niistä ulottui myös Yhdysvaltoihin.
Eero Koivistoinen
Jo 1960-luvun lopulta lähtien Suomen johtaviin jazzmuusikoihin kuulunut Eero Koivistoinen (s. 1946) aloitti alttosaksofonistina kotikaupunkinsa Kotkan tanssiorkestereissa. Vuonna 1965 hän muutti Helsinkiin. Ensimmäinen oma yhtye oli basisti Pekka Sarmannon ja rumpali Martti ”Edward” Vesalan kanssa vuonna 1966 perustettu trio. Seuraavana vuonna yhtyeeltä ilmestyi Teekkarien Jazzkerhon julkaisema mini-LP Jappa. Samana vuonna Koivistoinen sai Suomen Jazzliiton ensimmäisen Yrjö-palkinnon. Vuonna 1968 vuonna triolta ilmestyi toinen mini-LP, Tune In.
Jazzin lisäksi Koivistoinen soitti vuosina 1967–1968 rockin, bluesin ja jazzin vaikutteita yhdistelleessä Blues Sectionissa sekä sen hajoamisen jälkeen Jussi Raittisen Boys– yhtyeessä. Ensimmäisen varsinaisen LP:nsä alttosaksofonista vähitellen tenori- ja sopraanosaksofoneihin siirtynyt Koivistoinen teki kirjakustantamo Otavalle. Tälle Valtakunta-levylle hän sävelsi musiikin useiden runoilijoiden (mm. Tuomas Anhava, Jarkko Laine, Pentti Saarikoski) teksteihin. Tulkitsijoina olivat muiden muassa Eero Raittinen ja Vesa-Matti Loiri.
Kansainvälistä huomiota Koivistoinen sai vuonna 1969, kun Yleisradio lähetti hänen kvartettinsa edustamaan Suomea Euroopan yleisradioliitto EBU:n jazzyhtyeiden kilpailuun Montreux’n jazzfestivaaleille. Yhtye voitti kilpailun. Palkintona oli esiintymismatka Newportin festivaaleille Yhdysvaltoihin saman vuoden heinäkuussa. Syksyllä Koivistoinen teki ensimmäisen täysimittaisen jazzlevynsä Otavalle. Odysseus-LP:llä vierailijana oli ruotsalainen trumpetisti Bertil Lövgren. Koivistoinen teki 1970 Otavalle toisenkin jazz-LP:n For Children ja 1971 Scandialle LP:n Original Sin, jonka joihinkin kappaleisiin saatiin mukaan 10-miehinen orkesteri.
Vaikka Eero Koivistoinen esiintyi 1960-luvun lopulta lähtien pääosin akustisten yhtyeiden kanssa, häneltä ilmestyi 1970-luvun alussa kaksi sähköistä fuusiojazz-LP:tä, Wahoo! (1972) ja 3rd Version (1973). Jälkimmäisellä levyllä mukana olivat muun muassa Heikki Sarmannon yhtyeen amerikkalainen rumpali Craig Herndon ja jazzin ja rockin välimaastossa sujuvasti liikkunut kitaristi Jukka Tolonen. Tämä oli mukana myös Koivistoisen The Front is Breaking -LP:n vuonna 1976 tehneessä Homefree-yhtyeessä.
Eero Koivistoinen oli yksi UMO Jazz Orchestran perustajista ja orkesterin pitkäaikainen jäsen. Vuosina 1996–1998 hän toimi orkesterin taiteellisena johtajana. Hän on vieraillut kapellimestarina useissa Euroopan maissa ja lisäksi Japanissa ja Etelä-Afrikassa. Sibelius-Akatemiassa 1968–1971 musiikin teoriaa opiskellut Koivistoinen jatkoi opintojaan Berklee Collegessa Bostonissa 1971–1973 opiskellen muun muassa sovittamista Herb Pomeroyn johdolla. Koivistoisesta kehittyikin monipuolinen säveltäjä, joka on kirjoittanut monia laajamuotoisia teoksia jazzkokoonpanojen lja isäksi muun muassa sinfoniaorkesterille.
Reiska Laine
Helsinkiläinen rumpali Reino ”Reiska” Laine (s.1946) on 1960-luvulta lähtien ollut paljon työllistetty muusikko, jonka suoraviivainen ja svengaava soitto on soveltunut erityisen hyvin hard bopiin ja sen johdannaisiin. Jokaisella Porin jazzfestivaalilla soittanut Laine oli aikanaan myös paljon käytetty säestäjä monien Suomessa vierailleiden ulkomaisten solistien (Clifford Jordan, Dexter Gordon, Ted Curson ym.) yhtyeissä ja kunnostautui myös Porin jam sessioiden luottorumpalina.
Laine soitti 1960-luvun lopusta lähtien pitkään Eero Koivistoisen yhtyeessä ja oli mukana useimmilla Koivistoisen 1960–1970-lukujen levyillä. Hän oli myös mukana muun muassa Jukka Tolosen, Heikki Sarmannon ja Mike Koskisen levyillä sekä fuusiojazzia esittäneessä Unisono-yhtyeessä. Myöhemmin Laine soitti pitkään pianisti Claes Andersonin triossa ja myös muiden muassa Olli Ahvenlahden, Iro Haarlan ja Juhani Aaltosen kanssa. Yrjö-palkinnon hän sai 1981.
Muusikkouransa lisäksi Reiska Laine on ollut yhteiskunnallinen vaikuttaja toimien Vasemmistoliiton kansanedustajana 1996–1999, Helsingin kaupunginvaltuutettuna ja erilaisissa luottamustehtävissä.
Esko Rosnell
UMO:n perustajajäseniin kuului myös Porista kotoisin ollut rumpali Esko ”Rusina” Rosnell (1943–2009), joka aloitti uransa paikallisissa tanssiorkestereissa. Helsinkiin saavuttuaan Rosnell soitti 1960-luvun puolivälissä muun muassa Leo Kähkösen orkesterissa. Varsinaisen läpimurtonsa Rosnell teki vuosikymmenen jälkipuoliskolla, ja sittemmin hän soitti monissa kokoonpanoissa lukuisten nuoremman polven muusikoiden kanssa.
Rosnell esiintyi vuonna 1967 Montreaux’n jazzfestivaalien yhteydessä järjestetyssä EBU:n kilpailussa Esa Pethmanin yhtyeessä ja sai tuomaristolta palkinnon kilpailun parhaana rumpalina. Hän oli mukana monilla jo nykyään suomalaisen modernin jazzin klassikoihin lukeutuvilla Olli Ahvenlahden, Otto Donnerin, Eero Koivistoisen, Charlie Marianon, Heikki Sarmannon ja Jukka Tolosen levytyksillä 1970–1980-luvuilla. Rosnell soitti myös Dizzy Gillespien kanssa, kun maailmankuulu trumpetisti vuonna 1982 levytti Suomessa albumin To a Finland Station. Ainoan oman LP:nsä Rosnell julkaisi vuonna 1988. Kompass-merkillä ilmestyneellä Malecón-albumilla oli mukana esimerkiksi ruotsalainen tenorisaksofonisti Krister Andersson. Myöhemmin Rosnell soitti muun muassa DDT Jazzbandissa.
Lähteet
Ilmari Vesterinen: Mäyränkolon jazzareita – tarua ja totta Old House Jazz Clubista ja suomalaisesta jazzmusiikista. WSOY Helsinki 2006
Rytmi-lehdet 1960–1968