Rytmi-lehti julisti vuoden 1949 viimeisessä numerossaan ulkomaisista jazzlehdistä lainatun ”suuren maailman tyylisen” suosikkiäänestyksen kotimaisista jazzmuusikoista. Vastauksia tuli yli 300. Tulokset julkaistiin Rytmin numerossa 1/1950. Ne osoittivat edellisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla esiin nousseen soittajapolven selvää hallintaa suomalaisessa jazzissa, sillä vain harvat vanhemman polven muusikot saivat edes hajaääniä.
Äänestys myös osoitti ainakin Rytmin lukijakunnan olevan modernimpaan jazziin suuntautunutta, sillä orkesterikilpailuissa mukana olleiden dixieland-yhtyeiden muusikoista ainoastaan klarinetisti Jan Granlund sai mainittavammin ääniä.
Suurimmasta osasta sarjojen voittajia koottiin Finnish All Stars-yhtye, joka lokakuussa levytti Suomessa sekä teki konserttimatkan Ruotsiin. missä se levytti uudelleen. Kappaleina oli Lars Gullinin sävellys Barit ja ikivihreä Blue Moon.
Seuraavan vuoden äänestys ei paljoa tuonut muutoksia. Tosin rumpalisarjassa Risto Vanari ohitti Ossi Aallon ja Olli Hämeen yhtye voitti orkesterisarjan. Leo Kähkönen taas sai kovan kilpailijan alttosaksofonistisarjassa nuoresta Antero Stenbergistä, joka oli tehnyt läpimurtonsa vuoden alussa pidetyssä Jazz Jamboree-konsertissa. Rytmissä häntä luonnehdittiin ”suurimmaksi yllätykseksi. mitä kotimainen musiikkimme on tarjonnut vuosiin.” Stenbergin uran tähtihetkiin kuuluu hänen tulkintansa elokuvasävelmästä Laura, jonka hän tallensi Yleisradiolle
Myös vuoden 1951 Finnish All Stars levytti lähes edellisvuoden kokoonpanolla. Se äänitti vain yhden kappaleen. Se oli Erik Lindströmin parhaisiin jazzsävellyksiin kuulunut Pakaste, jonka ruotsalainen Gösta Theselius taitavasti sovitti nonetti-kokoonpanolle.
Mulliganismi ja shearingnismi
Pakaste muistutti sävyiltään Miles Davisin 1940-luvun lopun ns. tuubaorkesterin kappaleita. Yksi viileäsävyiseltä kuulostavan orkesterin sovittajista oli baritonisaksofonia soittanut Gerry Mulligan, jonka yhtyeestä tuli 50-luvun puolivälin tienoilla monien suomalaisten yhtyeiden tyyli-ihanne. Suuntausta on myöhemmin kutsuttu Suomessa mulliganismiksi, vaikkakaan Mulliganin pianottomien yhtyeiden kaltaisia kokoonpanoja Suomessa ei ollut. Mutta monet Mulliganin tunnetuista kappaleista tulivat suomalaisten tanssiorkesterien ohjelmistoon muokattuina versioina. Autenttisimmin Mulligan-musiikkia esitti Olli Hämeen yhtye baritonisaksofonisti Unto Haapa-ahon liityttyä siihen.
Tässä Olli Hämeen yhtyeen Mulligan-näyte.
Vaikka Kauko Viitamäen yhtye oli voittanut orkesterikilpailuissa bebopilla, tuo jazzin suuntaus ei hyvin juurtunut Suomeen. Sitä pidettiin vaikeaselkoisena ja hankalana soittaa. Kestikin pitkään ennen kuin Suomessa nousi esiin bebopin kunnolla hallitsevia muusikkoja. Heihin lukeutuivat 1960-luvulla aloittanut Pekka Pöyry ja pari vuosikymmentä myöhemmin läpimurtonsa tehnyt Jukka Perko, molemmat alttosaksofonisteja.
Myöskään 1950-luvun puolivälissä USA;ssa bebopin jatkeeksi kehittynyt ns. hard bop ei Suomessa saanut kaikupohjaa 1950-luvulla. Vasta seuraava muusikkopolvi omaksui sen.
Bebopin sijaan enemmän suosiota suomalaismuusikkojen keskuudessa 1950 -luvun alussa saavutti englantilaisen Yhdysvaltoihin 1947 muuttaneen sokean pianistin George Shearingin yhtyeen hillitty musiikki. Shearing soitti pianoa ns. block chord-tekniikalla. Shearingin yhtyeessä ei ollut puhaltimia, vaan niiden sijasta kitara ja vibrafoni.
Tämä ns. shearingismi sai Suomessa jalansijaa täkäläisenä muunnelmana klarinetin korvatessa vibrafonin, joita täällä ei juuri vielä ollut. Suuntauksen edustajia olivat filmitähtenä Suomisen perhe-elokuvissa esiintynyt taitava pianisti ja myös elokuvamusiikin tekijä Kalevi Hartti Helsingissä sekä kotkalainen pianisti Pentti Ahola.
Aitoa Shearing-soittimistoa käyttänyt Olli Hämeen kvintetti levytti yhden kappaleen vuonna 1951. Vibrafonia soitti levytyksessä trumpetistina paremmin tunnettu Eino Virtanen. Kitaraa soitti Åke Granholm. Sua vailla eli Without You.
Kvintetistä vakiokokoonpano
Vielä 1940-luvun lopulla useissa tanssiorkesterissa oli kahdeksankin soittajaa. 1950-luvun alussa ne pienenivät useimmiten kvinteteiksi. Instrumentteina olivat useimmiten piano, basso ja rummut sekä kaksi puhaltajaa tai vaihtoehtoisesti puhaltaja ja sähkökitara. Pianistin oli syytä myös hallita harmonikka tai vibrafoni, sillä kaikissa tanssipaikoissa varsinkaan maaseudun lavoilla ei ollut pianoa. Vaikka monet tanssiorkesterien pianisteista oli kelpo haitaristeja, niin silti tämän soittimen ehdoton mestari oli Matti Viljanen, joka myös hallitsi hyvin jazzin soiton.
Yhtyeiden koon pienemiseen vaikutti myös autoistuminen. Yhtyeen kotipaikan ulkopuolelle osuville keikoille mentiin henkilöautolla, johon soittajat ja mahdollinen laulusolistikin mahtuivat, kun basso sidottiin katolle rumpujen ja muiden soitinten mennessä peräkonttiin.
1950-luvulla varsinaisia jazzorkestereita Suomessa ei ollut, mutta useissa tanssiorkestereissa soitti myös jazzia osaavia. Esimerkiksi käytännössä kaikki Rytmi-lehden äänestyksissä menestyneet muusikot soittivat tanssiorkestereissa. Tansseissakin pystyi näet myös soittamaan jazzia varsinkin ensimmäisen tunnin aikana, jolloin kukaan ei juuri tanssinut. Niinpä tansseihin tulleille tarjottiin usein bonuksena 45 minuutin jazzkonsertti. Tosin ainakin kaupunkien koulutansseissa jazz-kappaleita pystyi soittamaan illan mittaan enemmänkin. Monet eturivin yhtyeet soittivat jazz-ohjelmistoaan myös 1950-luvulla varsinaisissa konserteissa, usein ulkomaalaisten vierailijoiden lämmittelijöinä.
Suosittuja tanssiorkestereita
Suosittuja yhtyeitä olivat 1950-luvulla esimerkiksi Olli Hämeen kvintetti , jossa vuosikymmenen aikana soittivat muiden muassa Unto Haapa-aho baritonisaksofonisaksofoni, Erkki Melakoski piano, Eino Virtanen trumpetti ja vibrafoni, kitaristi Åke Granholm sekä rumpali Bjarne Rehn ja Erkki Valaste. Laulusolisteja olivat aluksi Synnöve Rehnfors ja 1950-luvun puolivälistä lähtien Brita Koivunen.
Omassa yhtyeessään pääasiallisesti vibrafonia soittaneen Erik Lindströmin kvintetin soittajia olivat 1950-luvulla pasunisti Gustav Lackman, saksofonistit Kalle Kaartinen ja Antero Stenberg sekä rumpali Risto Vanari ja basisti Tuomas Kalliala. Aluksi laulusolistina oli Sinikka Oksanen ja hänen jälkeensä Lindströmin puoliso Helena Siltala.
Basisti Onni Gideonilla (oik. Tervonen) oli 1950-luvulla Hawaiji-yhtyeen lisäksi tanssiorkesteri, jossa soittivat Katzin veljekset, Herbert ja Wille, pianisti Teuvo Suojärvi ja tenorisaksofonistit Gusse Rössi ja hänen jälkeensä sovittajana paremmin tunnettu Ossi Malinen. Yhtyeen laulusolistina oli kaksi ajan etevintä jazzin tulkitsijaa Sinikka Oksanen ja hänen jälkeensä Wiola Talvikki.
Suosittuja jazzin osaavia helsinkiläsiä tanssiorkestereita olivat 1950-luvulla basisti Jorma Weneskosken ja samoin basisti Ylermi Kososen kvintetit. Vuosikymmenen loppupuolella nousi esiin porvoolaisen Ronnie Kranckin sekstetti, joka taitavilla sovituksilla pystyi luomaan big band-soundin. Useimpia muita ajan yhtyeitä huomattavasti suurempi oli taas altisti Leo Kähkösen swingiä soittanut orkesteri, jossa oli puhaltajina trumpetisti ja kolme saksofonistia.
Vuosikymmenen alussa orkestereiden mainoksissa laulusolisteja ei yleensä edes mainittu erikseen. Tilanne muuttui, kun laulusolistit alkoivat levyttää, monet hyvällä menestyksellä. Tuolloin laulusolistien painoarvo orkestereissa lisääntyi merkittävästi.
Osattiin maakunnissakin
Helsinki oli kiistaton jazzin keskus, mutta maakunnissakin jazzin harrastus oli monilla paikkakunnilla vilkasta. Tosin kun taitavat muusikot muuttivat Helsinkiin opiskelemaan tai töihin, he siirtyivät johonkin helsinkiläisorkesteriin ja jäivät asumaan pääkaupunkiseudulle.
Kymenlaaksossa jazzharrastus oli ollut vilkasta jo 20-luvulta lähtien. Pentti Aholan orkesteri sijoittui vuoden 1949 orkesterikilpailuissa toiseksi. Ahola myös levytti viisi kappaletta 1950-luvun alussa.
Myös Pertti Metsärinteen kokoonpanot osallistuivat kilpailuihin, ja hänen yhtyeensä kiertelivät 1950-luvulla Suomen ravintoloita. Suosittu oli myös Inkeroisissa toimineen Tauno Heinosen iso orkesteri. Yksi Heinosen big bandissa uransa aloittaneista oli soittoonsa Clifford Brownilta ja Miles Davisilta vaikutteita saanut trumpetisti Heikki Rosendahl, joka teki läpimurtonsa vuonna 1957 voitettuaan kvintettinsä kanssa amatööriorkesterien valtakunnallisen kilpailun. Vuosikymmenen lopulla yhtyeessä soitti välillä neljäkin puhaltajaa. West coast-tyyppisiin sovituksiin ja yhtyesoittonsa kehittämiseen panostanut kokoonpano saavutti valtakunnallistakin huomiota Ylen radioimissa konserteissa ja Rosendahlia itseään pidettiin 1950–1960-lukujen vaihteessa maan parhaana jazztrumpetistina.
Kymenlaaksossa saivat myös oppinsa mm. saksofonistit Teuvo Siikasaari, Esa Pethman ja Juhani Aaltonen, rumpali Anssi Pethman ja kitaristi Heikki Laurila.
Tamperelainen Pelimanni-Pojat perustettiin 1948. Yhtyeen suosio muuttui valtakunnalliseksi, kun 1952 laulusolistiksi kiinnitettiin Matti Heinivaho, jonka rinnalle tuli 1956 Marjatta Leppänen, jolloin yhtyeen suosio vain kasvoi. 1960-luvulla Pelimanni-Pojat alkoi kokeilla modernimpaa jazzia, mikä johti suosion laskuun.
Vaasan suosituin orkesteri oli Anssi, Jussi, Mauno ja Unto Tiihosen ympärille perustettu Tiihoset. Vuodesta 1949 veljekset kumppaneineen esiintyivät myös nimellä Woodoo. jolloin mukana oli runsaasti perkussioita. 1950-luvulla Tiihoset supistivat yhtyettään jatkaen kvintettinä.
Turussa oli jazzharrastus laantunut 30-luvun innostuksen jälkeen. 1940-luvun orkesterikilpailuissa No niin menestynyt Tauno Suojärvi siirtyi Hämeenlinnasta Turkuun töihin 1954 ja perusti yhtyeen yhdessä tenorisaksofonisti Gusse Rössin kanssa. Suojärven ja Rössin kokoonpano esiintyi välillä kvartettina tai kvintettinä, välillä myös pianottomana kvartettina Gerry Mulliganin tyyliin.
Vieraita naapurista ja kauempaakin
Jos 1940-luvun lopulla ulkomaisia jazz-vierailjoita kävi Suomessa harvakseen, niin 1950-luvulla tilanne muuttui. Jazzin eurooppalaiseksi mahtimaaksi nousseesta Ruotsista vierailijavirta oli luonnollisesti tiuhin. Baritonisaksofonisti Lars Gullin, alttosaksofonisti Arne Domnérus, pianisti Bengt Hallberg ja klarinetisti Putte Wickman olivat täällä käyneitä tähtimuusikoita, joiden kanssa suomalaiset saivat tilaisuuden soittaa. Näiden huippujen lisäksi monet muutkin ruotsalaiset kävivät ja osoittivat sikäläisen tason olevan leveä.
1950-luvun ensimmäinen amerikkalaisvieras oli trumpetisti ja laulaja Peanuts Holland, joka teki talvella 1950 pitkän kiertueen suomalaismuusikkojen säestämänä ja levytti ikivihreän Star Dustin Helsingissä.
Amerikkalaisia soittajia kuultiin täällä jälleen 1951. Erikoinen vieras oli bebop-laulaja Babs Gonzales, joka lauloi kesällä Linnanmäellä. Lokakuussa Konservatoriossa esiintyi ohjelmistossaan sekä klassista musiikkia että jazzia soittanut pianisti Hazel Scott. Yleisö piti, arvostelijat eivät.
Marraskuussa täällä kävivät alttosaksofonisti Lee Konitz ja pasunisti Tyree Glenn, jotka esiintyivät suomalaisten säestyskokoonpanojen kanssa. Vieraita kehuttiin, säestäjien todettiin saaneen oppia.
Louis Armstrong kävi toisen kerran Helsingissä lokakuussa 1952. Messuhalli oli jälleen täynnä. Armstrongin aiemmasta kolme vuotta aiemmin käyneestä ns. unelmasekstetistä oli jäljellä vain basisti Arvell Shaw ja rumpali Cozy Cole sekä laulajatar Velma Middleton. Nyt mukana soittivat pasunisti Trummy Young, klarinetisti Bob McCracken ja pianisti Marty Napoleon. Yleisön tavoin suurin osa kriitikoista piti kuulemistaan, muutama puristi piti komppia liian modernina.
1953 oli koko vuosikymmenen vilkkain vierailijavuosi. Helmikuussa Kauppakorkeakoululla soitti Dizzy Gillespien kvintetti, jossa laulajana oli Joe Carroll. Konsertti sai medioissa hieman ristiriitaisen vastaanoton. Vaikka Gillespien soittoa kehuttiin, konsertin show-elkeet ärsyttivät jazziin vakavasti suhtautuvia kriitikkoja.
Samoin helmikuussa Suomi pääsi ensimmäistä kertaa Norman Grantzin organisoimien Jazz at the Philharmonic-seurueiden kiertuekohteksi. Messuhallissa soittanut muusikkojoukko oli nimekäs. Mukana olivat näet Oscar Petersonin trio, Ella Fitzgerald, Gene Krupan trio sekä tenoristit Lester Young ja Flip Phillips, alttosaksofonisti Willie Smith, trumpetisti Charlie Shavers ja kitaristi Barney Kessel. Yleisöä innosti eniten Gene Krupa. Arvostelijoiden mielestä parasta tarjosivat Oscar Peterson ja Ella Fitzgerald. Krupaa kritisoitiin yleisön kosiskelusta.
Syksyllä Konservatorion salissa soitti pitkällä Euroopan kiertueella ollut Lionel Hamptonin orkesteri. Orkesterin trumpettisektio oli nimekäs, sillä siinä soitti tulevia tähtiä: Clifford Brown, Art Farmer ja Quincy Jones. Pianistina oli bebop-veteraani George Wallington. Yleisö oli riemuissaan orkesterin show’sta, joka huipentui soittajien marssiin ympäri salia. Arvostelijat pitivät sitä ylilyöntinä.
Vuoden 1954 alussa JATP kävi uudelleen Suomessa. Osa soittajista oli samoja kuin edellisellä kerralla. Uusia olivat swing-kauden veteraanit saksofonistit Ben Webster ja Benny Carter. Tuon kerran jälkeen Grantz ei enää 1950-luvulla tuonut pakettiaan Suomeen. Mutta yksittäisiä amerikkalaisia muusikoita kävi konsertoimassa. Heitä olivat muiden muassa klarinetisti Tony Scott ja tenorisaksofonisti Lucky Thompson, molemmat vuonna 1957.
Ulkomaisten vieraiden säestäjiksi oli jo 50-luvun alusta vakiintunut ryhmä, johon kuuluivat pianisti Teuvo Suojärvi, kitaristi Herbert Katz ja basisti Erik Lindström. Rumpaleina vuorottelivat Risto Vanari, Kalevi Hänninen, Erkki Valaste ja Wille Katz.
Vuoden 1958 vierailija oli tenorisaksofonisti Stan Getz, joka tuli tänne ruotsalais-tanskalaisyhtyeen kanssa. Seuraavana vuonna sellisti/basisti Oscar Pettiford soitti suomalaisten kanssa.
Downtown Dixie Tigers
Edelleenkin toimiva Downtown Dixie Tigers, nykynimeltään DDT Jazz Band, perustettiin 1958. Perinteinen dixieland-jazz nousi Euroopassa toisen maailmansodan suureen suosioon ja rantautui myös Suomeen. Tosin täällä dixielandin soittaminen rajautui suhteellisen pieneen piiriin, vaikkakin Stig Wennström Dixieland Jazz Band voitti 1940-luvun lopulla kahdestikin Rytmikerhojen Liiton orkesterikilpailussa. Sen merkittävimmät muusikot olivat trumpetisti Jan Lindén ja klarinetisti Jan Granlund. Muita tuon ajan dixie-kokoonpanoja olivat tanskalaisen trumpetistin Eddie Mortensenin Eddie’s Feetwarmers, jonka pianistina oli nuori Lasse Mårtensson, sekä Rolle Lindström Dixieland Band. Siinä rumpuja soitti tuolloinen jazzin puuhamies Harry Orvomaa. Pian 1950-luvun alun jälkeen dixie-innostus hiipui. Sen soittaminen jäi harvojen, pääosin amatöörimuusikoiden harrastukseksi.
Kun DDT perustettiin Suomessa ei ollut ainoatakaan vakituisesti toimivaa dixie-yhtyettä. Yhtyeen perustaja trumpetisti Rurik ”Ricky” Wahlstein, johti sitä 2000-luvulle asti. Muita alkuaikoina mukaan tulleita pitkään DDT:ssä soittaneita olivat pasunisti Sven Svärd, klarinetistit Nalle Nyman ja ainoana 1950-luvulla liittyneistä yhä mukana oleva Fred Andersson sekä banjon soittaja Timo Peltoniemi.
DDT:kin oli aluksi puhdas amatöörikokoonpano, jossa sen kaikki soittajat kävivät päivätöissä. Suosion kasvaessa ja keikkojen lisääntyessä siihen liittyivät 1960-luvulla ammattimuusikot basisti Pentti Mutikainen ja rumpali Christer Schwindt. Heidän mukaantulonsa myötä DDT:n aiemmin jäykähkö komppiryhmä sai elävämmän sykkeen. Orkesterin tason nousu huomattiin myös ennen pitkää myös ulkomailla. Näyttönä tästä se voitti 1970 Montreauxin jazzfestivaalien perinteisen jazzin yhtyesarjan. Sittemmin DDT on esiintynyt ympäri Eurooppaa sekä Japanissa että USA:ssa. Sen on myös levyttänyt runsaasti.
Yllättävä vientiykkönen
Vuonna 1946 perustettu Melody Sisters oli poikkeuksellinen kokoonpano. Ensinnäkin yhtyeen kaikki jäsenet olivat naisia. Johtohahmo Maija Autere-Weneskoski soitti viulua, vibrafonia ja kitaraa ja sisko Liisa Autere rumpuja. Lea Karpo soitti pianoa, haitaria ja muitakin instrumentteja. Basisti vaihteli vuosien mittaan. 1960-luvun vaihteessa bassoa soitti Sisko Hynninen, joka hetken aikaa vaikutti myös Otto Donnerin yhtyeessä.
Melody Sisters esiintyi Suomessa muun muassa Ramblersin kanssa, mutta siirtyi sitten koluamaan ulkomaita. Kysyntää riitti, sillä naisista koostunut monipuolinen tanssiorkesteri oli poikkeuksellista Pohjoismaissa ja Euroopassa. Yhtye esiintyi tämän jälkeen vain harvakseltaan kotimaassaan. Levytyksiä se ei tiettävästi tehnyt. Laajennettu kokoonpano ehti kyllä esittää beguine-tyylisen numeron Sun suudelmas elokuvassa Huhtikuu tulee (ohj. Valentin Vaala, 1953, kohdassa 15:15).
Yhtye siirtyi 1950-luvun puolivälissä jazzillisempaan suuntaan. Jukka Haaviston mukaan Autere-Weneskoski suosi swing-tyylistä viulujazzia hieman tanskalaisen Svend Asmussenin tyyliin. Kokoonpanon elinkaari oli jazzyhtyeeksi poikkeuksellisen pitkä, sillä toiminta jatkui vielä 1960-luvullakin. Melody Sisters oli omana aikanaan Suomen kansainvälisesti menestynein tanssi- ja jazzorkesteri.
Kuinka jazz salakuljetettiin Suomeen
Naisia näkyi ja kuului muutenkin varsinkin niin sanotun jazziskelmän vuosina. Ilmiön käynnistäjä ja suurin hitti 35 000 kappaleen levymyynnillään oli Brita Koivusen esittämä käännöslaulu Suklaasydän vuonna 1956. Toinen keskeinen nimi oli Laila Kinnunen, joka osallistui murroksen alkuvaiheeseen läpimurtokappaleellaan Lazzarella. Muut jazziskelmän suurimmat hitit olivat Helena Siltalan Ranskalaiset korot ja Eila Pienimäen Vanhan veräjän luona. Jazziskelmää esittivät myös muun muassa Vieno Kekkonen (esim. Kesäyö) ja Irmeli Mäkelä (Liian vähän aikaa). Merkittävin levyjulkaisija oli uusi yhtiö Scandia-Musiikki.
Suomijazzin historialle on tyypillistä, että jazz eli pitkään eräänlaisessa salasuhteessa iskelmän kanssa. Suuri yleisö piti enemmän iskelmästä. Jazziskelmä olikin malliesimerkki siitä, miten ”kansalle suorastaan salakuljetettiin jazzia”, kuten Jukka Haavisto on kuvaillut Suklaasydämen merkitystä. Itse asiassa jazziskelmä-termi yleistyi vasta 1990-luvulla. Vielä 1950-luvulla musiikkitoimijat puhuivat mieluummin tanssimusiikista tai iskelmästä.
Jazz ujuttautui iskelmään monin tavoin. Musiikintutkija Ari Poutiainen on löytänyt aikakauden jazziskelmästä kymmenen jazzillista elementtiä, esimerkiksi swing-rytmiikan, puhallinsovitukset, ”sutikompin”, ”kävelevän basson” ja laulajien kepeän laid back -tyylin. Kuultiinpa monissa esityksissä improvisointiakin.
Uudet musiikki- ja viihdelehdet ja televisioalan toimijat siivittivät jazziskelmän nousua. Myös elokuva-ala innostui. Keskeisiä elokuvia olivat Suuri sävelparaati (ohj. Jack Witikka, 1959) ja Iskelmäkaruselli pyörii (ohj. Harry Orvomaa, 1960), joissa toki kuultiin muutakin musiikkia. Jälkimmäisessä elokuvassa hyvä esimerkki jazziskelmän tyylittelystä on Jaakko Salon yhtyeen ja Laila Kinnusen playback-esitys Miksi yhä silmäs palaa (kohdassa 31:50).
Jazziskelmän joutsenlauluina voidaan pitää Laila Kinnusen kappaleita Epävireiset sydämet ja Yhden nuotin samba, jotka olivat tulkintoja brasilialaisista bossa nova -hiteistä. Harri Hirvi on koonnut tiedot aikakauden levytyksistä artikkelikokoelmaan Suklaasydän, tinakuoret: Jazziskelmä Suomessa 1956–1963.
Matti Laipio on kirjoittanut artikkelin alku- ja keskiosan ja Janne Mäkelä kaksi viimeistä lukua.
Lähteet
Paavo Einiö: Jammaten. LampLiteLtd. Helsinki 2006
Jukka Haavisto: Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa. Alk. 1991. Uudistettu painos. E-kirja. Musiikkiarkisto 2016.
Rytmi-lehdet 1950–1959
Jukka Haavisto: Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa. Alk. 1991. Uudistettu painos. E-kirja. Musiikkiarkisto 2016.
Ari Poutiainen & Risto Kukkonen, toim.: Suklaasydän, tinakuoret: Jazziskelmä Suomessa 1956–1963. Suomen Jazz & Pop Arkisto: Helsinki 2011.